Liftari

www.liftari.org korvaa bittiliftarin

2004-01-12T09:52:00.000+02:00

Liftareiden tarinoille ja liftausvinkeille on nyt oma sivustonsa www.liftari.org. Liftari.orgista on tarkoitus kehittää pidemmän päälle ihan kunnon liftaussivu, josta löytyisi tarinoiden lisäksi ohjeita ja tietoa liftareiden tueksi ja turvaksi.

Tälle sivulle tuskin tulee enää päivityksiä, joten kannattaa jatkaa matkaa uuteen osoitteeseen.

Siirry osoitteeseen http://www.liftari.org.

Matkalta: Laiskan miehen matka

2003-12-31T23:35:00.000+02:00

Marokossa olen matkustellut viimeisen viikon ajan. Hauskaahan taalla on, mutta liftata ei ole viitsinyt, kun on ollut seuraa ja bussit tajuttoman edullisia. Kohtaamisia on silti ollut paljon paikallisten kanssa ja siitahan matkustamisessa paljolti on kysymys.

Espanjassa ehdin kokea, ettei siella liftaaminen aina ole ihan helppoa. Liftasin Granadasta Gibraltariin ja silla matkalla ehdin kavella reilu 20 km, en tieda mika meni pieleen :) Gibraltarissakin liftasin lentokentan kiitoradalla, mutta se oli sovittu juttu yhden kuskin kanssa, etta jos en saa kyytia muilta niin se ottaa mut kyytiin passintarkastuksen jalkeen. Niinhan siina siis kavi.

Tanaan italialaisen kaverin kanssa nostimme peukun pystyyn sen jalkeen kun olimme kavelleet 10 kilometria keitaan lapi kauniiden maisemien vuoksi. Kolmas auto pysahtyi ja mita ihmetta, italialaisen kaverini espanjalainen ja italialainen kaveri pysahtyivat ja ottivat kyytiin. Kaikkea sattuu, aika uskomattomiakin asioita.

Voi olla etta jatkossakin matka taittuu bussilla kun ne ovat alle 3 euroa sadalla kilometrilla. Espanjaan kun taas paasen niin eikohan sita liftaamalla edeta. Nyt pitaa alkaa valmistautua uudenvuoden juhlintaan, taalla sita juhlivat tietenkin vain turistit.

Tarina: joululiftaus

2003-12-29T08:49:00.000+02:00

Kuluneen joulun sankaritekoihini kuului talvinen liftaus Tampereelta Lappeenrantaan. Onnistuin ajoittamaan reissuni pahinta lumimyräkkää edeltäneeseen päivään, mutta kyllä minäkin jouduin ihmettelemään lumipyryä ja lähes kymmenen asteen kylmyyttä. Talvessa selviytyminen on kuitenkin ensisijaisesti pukeutumiskysymys, jonka ratkaisu on viisi kerrosta lämpimiä vaatteita: kalsareita kalsareiden päälle.

Matka taittui neljällä kyydillä ja kesti viitisen tuntia. Hauskinta oli, että kaksi neljästä kyydistä oli ulkomaisia: liftasin Lahdesta turkkilaisen ravintoloitsijan kyytiin ja viimeinen kahdeksankymmenen kilometrin pätkä taittui venäläisessä konttirekassa.

Mikä siinä sitten on, että ulkomaalaiset ottavat kyytiin suomalaisia halukkaammin? En osaa antaa tähän hätään muuta vastausta kuin viitata jouluiseen tarinaan itämään viisaista miehistä...

Matkalta: Alkuvasymys

2003-12-20T13:23:00.000+02:00

Kirjoittelen Espanjasta Granadasta. Saavuin pari paivaa sitten Espanjaan - Ryanairilla tietysti - koska liput olivat jarjettoman edullisia. Vietin paivan Murciassa, jossa ihmiset valmistautuivat kovasti joulun viettoon. Eilen tulin Granadaan myohaan illalla ja tanaan nukuin pitkaan, joten en ole viela nahnyt mitaan kaupungista.

Puheille Espanjasta huonona liftausmaana ei ole loytynyt mitaan katetta. Kyydin saaminen on onnistunut oikein hyvin. Lisaksi maa vaikuttaa olevan taynna liikenneympyroita. Niiden jalkeen loytyy yleensa hyva paikka, jossa autot seka ajavat hiljaa etta voivat helposti pysahtya.

Otan nyt aluksi iisisti, taytyy sitten katsoa mihin pain tasta lahtisi. Ensimmaiseksi ainakin kaupungille katsomaan muutaman nahtavyyden. Hyvaa joulun odotusta!

Linkki: Surullisen hahmon liftari

2003-12-17T09:32:00.000+02:00

Kirjallisuuslehti Parnasson nykyinen päätoimittaja Juhana Rossi kirjoitti neljä vuotta sitten Ylioppilaslehteen jutun Jack Kerouacin elämästä. Juttu on hyvä katsaus tämän kulttuuri-ikonin elämän synkkiin vesiin: mies eli ilmeisestikin melkoisessa tunteiden ristipaineessa eikä oikein ollut sinut oman seksuaalisuutensa kanssa.

Ja niin vain tuolta viinaanmenevältä kehäraakilta syntyi yksi hienoimmista liftausromaaneista. Maroooni! Kannattaa tsekata kirja sekä myös tuo Rossin artikkeli sen kirjoittajasta.

"New Yorkin vuosinaan Kerouac kehitti omintakeisen ja spontaanisen, jazz-musiikista vaikutteita saaneen kirjallisen tyylinsä. Kirjojensa aiheet Kerouac sai Amerikan halki ja Meksikoon tekemiltään pitkiltä liftausmatkoilta, jotka hän aloitti vuonna 1947 ja jotka jatkuivat 50-luvun loppuun.

Näistä kokemuksista syntyi Matkalla, sodanjälkeisen amerikkalaisen kirjallisuuden klassikko ja bestseller, jonka Kerouac kirjoitti muutamassa viikossa vuonna 1951. Kerouacin kerrotaan naputelleen romaaninsa pirihumalassa yhtä kyytiä isolle paperirullalle, koska hän ei halunnut keskeyttää impulsiivista proosan virtaa vaihtaakseen kirjoituskoneeseen uuden liuskan."

Ylioppilaslehti 10/99 - Surullisen hahmon liftari

Linkki: Yhteisöllisiä reppureissusivuja

2003-12-12T15:18:00.000+02:00

Netissä surffaamisessa on jotakin samaa kuin liftaamisessa. Ei paljon, mutta vähän kuitenkin: avoimin mielin vaellellessa saattaa törmätä uusiin asioihin ja paikkoihin, joita ei muuten ehkä olisi koskaan tullut nähneeksi.

Liftari-blogia olisi tarkoitus uudistaa ennen seuraavan liftauskauden alkua. Ideoissa on pyörinyt vähän yhteisöllisemmän ja järjestellymmän sivuston rakentaminen. Tällaisesta kronologisesta tarinatuutista kun on vaikea löytää niitä olennaisia juttuja. Elleivät ne satu olemaan ihan tuoreimpia.

Ja kas, yhteisöllisiä ja melko hyvin jäsenneltyjä matkalaissivuja on olemassa paljonkin. Olen jo aiemmin mainostanut Digihitchiä, mutta nyt törmäsin tällaiseen
viisaiden reppureissaajien nettisivustoon. Vähän nuo sponsoroidut linkit aina ärsyttävät, mutta kai se on ainoa mahdollinen tapa pitää palvelut pystyssä...

Hmmm... Missäköhän muualla kannattaisi käydä hakemassa oppia? Onko ideoita?

Tarina: Kiihdytyskilpailu

2003-12-12T09:13:00.000+02:00

1990 loppupuoli. Lahden moottoritien alku Helsingin Koskelassa. Liikennevalojen jälkeen on syvennys, jonka tiedän vanhasta muistista parhaaksi liftauspaikaksi. Olen seisoskellut syvennyksessä jo lähes tunnin, eikä kukaan ollut edes hidastanut kohdallani. Onneksi on hieno sää.

Kaksi autoa seisahtuu liikennevaloihin. Oikean kaistan kulkija lupailee olemuksellaan hyvää: vanha, punainen pikku-Fiat, kyydissä vähän hippiresuisen näköinen nuoripari. Vasemmalla on uudenkarhea musta Volvo, ratissa ja samalla ainoana matkustajana valkokauluskoodin mukaan pukeutunut nelikymppinen mies. Onneksi noin päin – vasemmalta kaistalta tähän on huono pysähtyä. Uudet Volvot eivät kuitenkaan pysähdy koskaan.

Nostan peukaloni pystyyn. Liikennevalot ovat yhä punaiset. Ensimmäisten autojen taakse alkaa kertyä jonoa. Olen nähnyt tämän näytelmän monta kertaa.

Autojen kuljettajat alkavat vilkuilla minuun päin. He katsovat peukaloani. Sitten minua. Sitten liikennevaloja. Punaiset. Ja taas hieman epäluuloisia katseita minuun päin.

Jalankulkijoiden valo vaihtuu punaiseksi. Kohta se tapahtuu.

Keltainen valo punaisen rinnalla. Ylemmät valot sammuvat. Vihreä.

Volvokuski nostaa kytkimen ja auto kiihdyttää rajusti mutta tasaisesti. Tämän päivän komeimpia lähtöjä. Fiat kiihtyyvasenta kaistaa hitaasti, kevyellä kaasulla.

Kymmenen metriä valoista ja nuori ruotsalainen oli jo käytännössä ohittanut vanhan italialaisen. Volvon kuljettaja kytkee vilkun päälle ja kiilaa kohdallani oikealle kaistalle.

Katson, miten Fiatin oikea etukulma alkaa vilkuttaa keltaista valoa ja sen vauhti hidastuu entisestään. Auto pysähtyy levennykseen muutamaa metriä ennen kuin sen puskuri saavuttaa jalkani. Sympaattinen pariskunta hymyilee minulle.

Otan repun käteeni ja vilkaisen vaistoinomaisesti taakseni.

Yllätykseni on sanoinkuvaamaton, kun huomaan Volvon pysähtyneen viidentoista metrin päähän. Myös sen kuski viittilöi minua kyytiin.

Seison hetken hämmennyksen vallassa. Koetan tehdä päätöksen.

Valitsen Fiatin ja vilkutan Volvolle. Nelikymppinen kohauttaa olkapäitään ja jatkaa matkaa.

Minua alkaa naurattaa.

Tarina: siilitukka ei tee lesboa

2003-12-10T01:22:00.000+02:00

Tulipa tuosta "kauhujen Kouvolasta" nyt taas mieleen. Onko noissa kaakkois-Suomen teollisuuskaupungeissa kovastikin erilainen elämänmeno kuin täällä kehäkolmosen ahtaammalla puolella? Sain kerran kyydin Lappeenrannan läheltä Lahteen. Kuski oli suunnilleen ikäiseni tyttö, jolla oli vaalea siilitukka, aika söpö. Tyttö jutteli ja kyseli niitä näitä ehkä varttitunnin ajan. Ehkä hiukan sellaiseen maailmankuvalliseen suuntaan painottuvia kysymyksiä. En kuitenkaan aluksi mitenkään älynnyt että olin jonkinlaisessa testissä. Ilmeisesti läpäisin testin, sillä sitten päädyin kuuntelijan rooliin.

Hän kertoi vajaa viikko sitten leikanneensa pitkät vaaleat hiuksensa siiliksi. Heti oli kuulemma kaveripiirissä (kyse oli siis lahtelaisista) lähtenyt liikkeelle huhu että hänestä on nyt sitten tullut lesbo. Neiti oli hyvin hyvin vihainen ja loukkaantunut kavereilleen, kun eivät ne mitään mistään tajua, ja eivät tunne häntä pätkääkään. Onneksi poikaystävä oli sentään fiksu ja suhtautui kaikkeen rennon huvittuneesti, mutta kaverit olivat ääliötä kaikki tyynni. Kuulemma.

Että jos haluat välillä tuulettaa mielipiteitäsi kaveripiiristäsi, satunnainen liftari on varmaan aika turvallinen kuuntelija. Ellei se sitten satu kirjoittamaan asiasta nettiin...

Tarina: Kauhujen Kouvola

2003-12-08T09:18:00.000+02:00

Yksi ajatus johtaa toiseen. Tämä merkintä sisältää lyhyen assosiaatioketjun.

Arto Ikola on kerännyt - suurimmaksi osaksi alapäähuumoriin keskittyviä - liftarivitsejä. Noita vitsejä lukiessa (pitäydyn kommentoimasta noiden kaskujen laadukkuutta, kukin tehköön omat päätelmänsä) muistui mieleeni eräs tarina. Mutta ensin tarinan mieleen tuonut vitsi, suora lainaus arvon Ikolalta:

"Pitkätukkainen nuori mies liftasi syrjäseudulla ja pääsi häijynnäköisen rekkakuskin kyytiin. Juttu ei luistanut, ja kun oli ajettu noin 50 kilometriä hiljaisuudessa, nuori mies avasi suunsa ja sanoi:
- No, aiotko kysyä minulta vai et?
- Jaa, mitä niin? rekkakuski murahti.
- Että olenko mies vai nainen? lifatri jatkoi.
- Jaa, ei sillä niin väliä, kuski sanoi. Voin hässiä sinua joka tapauksessa kun tulee tarpeeksi pimeää."

Ja mitä tästä tuli mieleen:

Olen aina vihannut Kouvolaa. Kaupunki on jotenkin keksityn oloinen ja kylmä virastokaupunki, joka menetti vielä kaiken kukkuraksi virastonsakin lääniuudistusten seurauksena. Kouvola-inho on kai jotenkin verissä, kun on viettänyt varhaisnuoruutensa naapurikaupungissa Lappeenrannassa. Alitajuisen naapurusvihan lisäksi Kouvolan subjektiivista pahaa karmaa ovat lisänneet lukuisat liftauskokomukseni kaupungissa.

Kouvolan ohi kulkee moottoriliikennetie. Jostain syystä useat kyydit matkoillani ovat kääntyneet usein Kouvolaan, eli olen joutunut koettamaan kyytiä tuolta ohitustieltä tai sen rampeista. Homma on ollut yhtä helvettiä. Kyytejä ei ole meinannut saada, ei sitten millään. (Olen mielessäni laskeskellut, että syy kyytipulaan on yksinkertainen: kukaan ulkopaikkakuntalainen ei halua ottaa potentiaalista kouvolalaista kyytiinsä ja vastaavasti kaikki kouvolalaiset jäävät luonnollisesti Kouvolaan.)

Eikä tuo ohitustie ole ajanviettopaikkanakaan ihan siitä mukavimmasta päästä.

Eniten minua ovat kiehuttaneet aikanaan sattuneet tapaukset, jotka kertovat jotain Kouvolan ohi ajavien ihmisten (lue: miesten) mielenlaadusta. Useammin kuin missään muualla, aikanaan pitkänä hulmunnut tukkani sai Kouvolan ohitustietä kulkevat uroot hidastamaan kyytiään kohdallani. Kun sitten oli kolmenkympin vauhdista aikansa tiirailtu, että "ei, kyllä se sittenkin taitaa poika olla", nämä mitään pelkäämättömät orit painoivat kaasua niin maan perkeleesti.

Olin kerran seisoskellut toista tuntia ja nähnyt monta tällaista äkkijarrutus-kiihdytys-tilannetta, kun vihdoin uusi Saab renkaat ulvoen. Juoksin autolle. Kuski katseli takaikkunasta odottavan näköisenä.

Avasin oven, ja huikkasin matkani suunnan. Katsoin kuljettajaa. Hän oli urheilullisen oloinen nuori mies, vähän juntahtava olomuodoltaan. Ikänsä puolesta hän tuskin oli vielä suorittanut ajokoulun kakkososaa. Ja hän oli kauhuissaan.

"Tota... en mä mee niin pitkälle", kuski sai änkytettyä. Kysyin, voisiko hän heittää minut edes ohitustien loppuun, sieltä olisi helpompi saada kyyti. "E-e-e-een. Laitatko sen oven kiinni." Kuski kaasutti tiehensä.

Olin ihan äimän käkenä. Sitten tajusin, että tämäkin tyyppi oli luullut minua tytöksi ja ajatellut esitellä vähän isänsä autoa. Jäin vain miettimään, että jos kuski olisi ollut valmis ottamaan vokoteltavakseen näin ruman tytön, niin miksei miestä saman tien.

Sittemmin olen välttänyt Kouvolaa kaikin mahdollisin keinoin. Selvitän etukäteen, minne kuskit aikovat minut jättää ja pyydän tiputtamaan minut joko ohitustien alkuun tai loppuun. Kouvolassa en suostu enää liftaamaan.

Kommentti: Karavaanari on kaikkien kaveri

2003-12-05T15:21:00.000+02:00

Karavaanari on kaikkien kaveri, sanotaan. Sainkin kerran kyydin matkailuautoon Napapiiriltä pohjoiseen päin. Mies oli käynyt ostamassa halvan auton etelästä ja oli viemässä sitä Sodankylään. Vähän aikaa kun oli ajettu Joulupukin pajalta niin hän kysyikin minulta jo, että haluaisinko ajaa, kun hänellä ei olo ole mitä parhain. Krapula oli pahasti alkamassa ja mies oli helpottunut, kun suostuin tarttumaan rattiin. Hän saattoi sitten ottaa muutaman loiventavan ja painua auton perälle parantelemaan itseään.

En tiedä ovatko kaikki karavaanarit samanlaisia. Toisen kerran juttelin itävaltalaisten karavaanareiden kanssa leirintäalueella Kroatiassa ja silloinkin tarjoiltiin heti runsain mitoin viiniä ja pastaa. Pohjoisen reissu on kuitenkin ainoa kerta, kun olen matkailuautolta saanut kyydin. Ehkä kaikki muut ovat olleet vielä niin kännissä, etteivät ole tarvinneet krapulakuskia?

Niin, ihan piruuttanikin liftaan aina matkailuautoja, kun niitä menee ohi. Valitettava tosiasia on, että ihmiset matkailuautoissa elävät ihan eri todellisuudessa kuin liftarit. Luulisin, että heidän matkansa on järjestyksessä ja liftari vaikuttaa vaaralliselta epäjärjestystekijältä. Toisaalta en edes usko, että itse viihtyisin matkailuauton kyydissä.

Tuntuu siltä, että karavaanari-liftari -asetelma on tuttu ainakin kaikille liftareille. Karavaanarit, meidän rakkaat vihamiehemme :)

Kysymys: Missä liftari luuraa?

2003-12-03T10:11:00.000+02:00

"Holly came from Miami, Fla
Hitchhiked her way across the USA.
Plucked her eyebrows on the way
Shaved her leg and then he was she - she said:

Hey Babe, take a walk on the wild side,
Said hey honey, take a walk on the wild side."
- Lou Reed

Olisi mielenkiintoista kerätä hieman talteen tietoja leffoista ja kirjoista, joissa liftataan. Itselläni ei tule mieleen juuri muuta kuin kauhuelokuva nimeltä Liftari. Sitäkään en ole nähnyt, joskin monet kuskit ovat kertoneet nähneensä. Sitten on tietenkin Beat-kirjallisuuden klassikoita, kuten Jack Kerouacin matkalla.

Mutta kertokaa te, arvon lukijat. Missä kirjassa/elokuvassa/biisissä liftari luuraa? Vastaukset kommenttina tähän viestiin, keräilen niitä päivitysten myötä tähän perään listaksi:

liftarielokuvat
+ Robert Harmon: Liftari - the Hitcher
+ Renny Harlinin Adventures of Ford Fairlane sisälsi pienen liftauskohtauksen
+ Mika Kaurismäki: Arvottomat

liftarikirjat
+ Jack Kerouac: Matkalla
+ Nora Schuurman: Pelkääjän paikka
+ Will Ferguson: Hokkaido Highway Blues
+ Maarit Verronen: Matka Albaniaan.
Verrosen novellikokoelmissa mainintoja liftauksesta.

liftaribiisit
+ DJ konnat (Enzo): Liftari
+ Callander Peter Robin - Murray Mitch: Hitchin A Ride
(Suom. San. Vexi Salmi, esittäjä Paula Koivuniemi: Liftari oon)
+ Creedence Clearwater Revival: Sweet Hitchhiker
+ Lou Reed: Walk on the Wild Side
+ Aknestik: Maailma on naisia puolillaan

"Mutta mikä sai sinut liftaamaan
pois luota mun
mikä sai sinut pihtaamaan
vaikka heti kun
harley-davitson mies vei
sinut saunomaan
niin sinä menit vaan"
- Aknestik

Listaa päivitetty 4 kertaa, viimeksi 11.12.03.

Päivitys 11.12.04:
Matkamies muistutti, että kyllähän sitä mainoksissakin liftataan. Itsekin tykkäsin paljon hiljattain televisiossa pyörineestä ulkomaanpuhelumainoksesta, jossa oli hyvää liftausmeininkiä. Juuri sellaista, mitä itse olen matkoillani kokenut.

Tarina: Joskus vain kolme kertaa

2003-12-02T12:52:00.000+02:00

Teppo tuossa alla kertoi kohdanneensa saman autoilijan neljä kertaa peräkkäin. Vähän vastaava muisto on minullakin. Jonain kauniina kesänä, jossain välillä Virrat - Keuruu - Jyväskylä, olin muistaakseni juuri jäänyt pois metsäkonetta kuljettavan rekan kyydistä, ja odottelin uutta kyytiä bussipysäkillä huoltoaseman edessä. Sain kyydin aika pian, mutta sitä ennen ohi ajoi tavallinen reittibussi (vai pitäisikö sanoa linja-auto, tai linikka tai linkku, kun kerran keski-Suomessa oltiin).

Kyyti vei taas jonkin verran eteenpäin, ja olin jo unohtanut bussin kunnes se taas ajoi ohitseni seuraavaa kyytiä odottaessani. Uusi kyyti löytyi nopeasti ja nyt muistin pitää bussia silmällä ja pian huomasinkin kuinka ohitimme sen.

Kyyti jätti minut taas seuraavaa odottamaan, ja nyt jo hieman jännitin saisinko uuden kyydin ennen vai jälkeen bussin tuloa. Odotusta oli kuitenkin useita minuutteja, ja sieltähän se bussi taas tuli, kolmannen kerran. Tällä kertaa morjestin leveästi bussikuskille. Kuski morjesti takaisin ja hymyili.

Päivitys: Vain nimi on vaihtunut

2003-12-01T13:18:00.000+02:00

Muutamat lukijat ovat vähän karsastaneet tuota kovasti tekniseltä kalskahtavaa bitti-etuliitettä Bittiliftarin nimessä. Ymmärrän yskän. Koska bitit eivät ole mitenkään olennaisia tässä projektissa, eivät ne ole sitä nimessäkään.

Eli tästä lähin tämä sivusto tunnettakoon yksinkertaisesti Liftari -nimellä. Osoite säilyy toistaiseksi entisellään.

Tarina: Neljäs kerta toden sanoo

2003-12-01T10:47:00.000+02:00

Olin viettänyt viikonlopun Savonlinnassa ja palailin Helsinkiä kohti liftailemalla. Oli nätti syyspäivä ja seurailin aikani kuluksi ohiajavien autoilijoiden ilmeitä ja olemusta - kuten tapani yleensä on. Ohi meni yksin ajavia keski-ikäisiä miehiä Mersuissaan, nuori nainen pienessä japanilaisautossaan ja täysiä perheautoja matkalla mummolasta kotiin.

Jonkin ajan kuluttua sain kyydin Juvalle. Kuski ajeli reippaaseen tahtiin ja olin pian taas tien varressa. Ohi suhahteli taas yksinäisiä keski-ikäisiä miehiä Volvoissaan, nuori nainen pienessä japanilaisautossaan ja täysiä perheautoja matkalla mökiltä kotiin.

Sain kyydin hieman Mikkelistä eteenpäin. Kuljettajan raskas kaasujalka kiidätti meitä pitkin vasenta kasitaa. Ei kestänyt kovinkaan kauaa, kun olin jälleen tien pientareella peukku pystyssä.

Seurasin, miten ohitseni huristi jälleen riemukas kavalkadi eriaisia autoilijoita: rikkaita keski-ikäisiä uroita, täysiä perheautoja - ja se sama nuori nainen vaaleassa japanilaisessa pikkuautossaan.

Muutamalla nopealla kyydillä pääsin huoltoasemalle Lahden eteläpuolelle. Ehdotin paikkaa, koska en olisi kuitenkaan päässyt perille Helsinkiin tämän herrasmiehen kyydissä ja ulkona alkoi hämärtyä, joten tien poskessa liftaaminen ei tuntunut enää kovin fiksulta idealta. Etenkään, kun koko loppumatka olisi ollut moottoritietä.

Suuren huoltoaseman pihalla oli lupaavasti autoja; ehkäpä saisin piankin kyydin kotiin asti. Volvoja, Mersuja - niistä ei juuri kyytiä saisi. Mutta tuo näytti hyvältä: vaalea, pieni japanilaisauto. Ja kyllä, rekisterinumerokin täsmäsi.

Hetken kahvilasta etsittyäni löysin tutun näköisen naisen . Tiesin jo, mitä sanoisin. "Moi. Olet Savonlinnan jälkeen kolme kertaa ohitseni. Veisitkö kuitenkin Helsinkiin, kun olet varmaan sinne menossa?"

Sain kyydin. Seura ei ollut kovin hyvää, minkä olin osannut arvata etukäteenkin. Mutta eihän tällaista tarinaa voinut jättää luomatta loppuun, kun oli niin oiva tilaisuus.

Liftausklubi: Ensimmäinen tapaaminen

2003-11-29T14:24:00.000+02:00

Nyt se on sitten tehty. Alkusyksystä sähköisesti jäsentensä kokoamista aloitellut liftausklubi istui saman pöydän ääreen. Tavallaan.

Ihan kaikki eivät päässeet / tulleet paikalle. Meitä oli kolme liftaria: minä, sampo ja matkamies. Tapasimme ensimmäistä kertaa reaalitodellisuudessa ts. baaripöydän, ei nettiyhteyden yli.

Kertoilimme tarinoita, kertailimme matkojamme. Totesin olevani noviisi seuraani verrattuna: matkamies näytti kuvia Baltian liftarikokoontumisista, Sampo kertoi olleensa yhteydessä maailman liftariguruihin. Mietittiin, minne haluaisimme mennä. Sampo tarjoutui oppaaksi Turkkiin. Minä tarjouduin oppaaksi Tampereelle.

Liftausklubistakin puhuttiin, tottakai, kun tätä kautta toisemme tunsimme. Kaikki olivat samaa mieltä siitä, että olisi mukava nähdä liftauksesta innostuneita isommallakin porukalla. Liftareille voisi järjestää Suomessa kunnon kokoontumisen. Joskus. Jossakin. Kaikki liftaisivat samaan aikaan samaan paikkaan, juteltaisiin mukavia ja pidettäisiin hauskaa hyvän porukan kesken.

Minä kannatin viikon vapaamuotoista retriittiä maalla (voi tulla ja mennä kun huvittaa, ei maksa mitään, voisi järjestää esim. Tingin yhteyteen), matkamies tapaisi mieluummin kaupungissa viikonloppuna (ei sitä kukaan jaksa olla viikkoa jossakin, missä ei ole edes mitään tekemistä. Baarien läheisyys suositeltavaa)

Homma jäi vielä leijumaan ilmaan, vapaaseen kelluntaan. Olisi hyvä kuulla aiheesta muidenkin liftarikokoontumisesta kiinnostuneiden mielipiteitä. Missä, milloin, millä meiningillä?

Kaljojen jälkeen kukin lähti omille teilleen. Yksi baariin, toinen elokuviin, kolmas kotiin. Manasimme, että tapaamme uudelleen. Vaikka isommallakin porukalla.

Arvio: Liftaus ja Tao

2003-11-28T14:45:00.000+02:00

Liftari Marty Segal kirjoittaa liftauksen taolaisuudesta. Taolaisuushan on sitä, että hyväksyy tosiasiat, elämän, sellaisena kuin se nyt tulee vastaan. Ja on sitä mieltä, ettei se nyt yhtään hassumpaa oikeastaan ole (tämä on vapaa mukaelma käsityksestäni taosta, sitä voi kyllä korjata kommentoimalla).

Ei tämä mikään uskonnollinen teksti ole. Tai on, mutta taolaisuus on siellä rivien välissä, lähinnä kielen muodossa - ei missään lähetyskäskyn mukaisessa julistuksessa (taolaisilla ei taida lähetyskäskyä ollakaan, jos oikein olen käsittänyt. vrt. edellinen kappale).

Varsinainen sisältö on matkakertomus Martyn liftausurakasta Ranskassa.

No, tarina on varsin runollinen. Ja ihan rehellisesti, en minä sitä kokonaan yhdeltä istumalta jaksanut lukea.

Ensimmäinen silmäily tuotti melkoista henkilökohtaista tunnevastetta: luvussa viisi ja kuusi Marty kertoo yrityksistään päästä pois Lyonista. Eikä se onnistu. Lopulta Marty kävelee:

"I walked out of Lyon because i was young and strong
and desired a test of my body strength
and to answer my spirit's need for
adventure"

Arvatkaas, miten minä pääsin pois Lyonista? Kyllä, kävellen. Itse asiassa kävelin 15km ennen kuin sain ensimmäisen kyydin. Mutta se on toinen tarina, koko reissu.

Teksti pohdiskelee, haikailee, lausuu asioita nykyisestä ja menneestä. Usein varsin lakonisesti. Tai sitten varsin omaperäisesti revitelty asettelu tekee itse sisällöstä lakonisen tuntuista. Tiedä häntä???

Martyn tarina on kokonaisuutena mielenkiintoinen webbikokeilu, omanlaisensa taideteos. Vierailemisen arvoinen paikka, kyllä. Suosittelen. Mutta en tosikoille.

Lehtiosuma: Kuusirosvo peukuttaa

2003-11-27T09:16:00.000+02:00

Tämänaamuisessa Tampereen murrehuumorijulkaisu Morossa (Aamulehden viikkoliite) oli viittaus liftaukseen. En aluksi tajunnut koko asiaa, mutta kyllä: tummapukuinen huppupää todella oli tien varressa peukku pystyssä. Ja varastettu joulukuusi kainalossa.

Juttu oli hupailumielessä tehty testi siitä, jääkö kuusivaras kiinni - eli käräyttääkö kukaan. Ei ollut käräyttänyt. Ja sekös kirjoittajaa harmitti.

Liftauksen kannalta tämä kertoo vallitsevasta asenneilmapiiristä: roistot liftaavat. Toisessa kuvassa kuusivaras kulki bussilla. Pikkuvarkaat voivat siis kulkea myös julkisella kulkuvälineellä.

Eihän jutun kirjoittaja sitä noin tarkoittanut. Mutta syvällä tuolla alitajunnassa on viesti, jonka mukaan kunnon kansalainen kulkee henkilöautolla. Sillä on siihen varaa. Kurjalla kuusivarkaalla ei ole, joten hän joutuu liftaamaan tai ottamaan nyssen. Graah. Vihaksi pistää. Tämä ei ole sovinismia eikä seksismiä vaan... yleistä yläluokan ylemmyydentuntoa.

Jos juttu olisi oikeasti ollut hauska, paljon olisi antanut anteeksi. Mutta kun ei se ollut. Minusta.

P.S. Aamulehden autoilumyönteisyys on muuten julkinen salaisuus täällä Mance-Cityssä. Sitä kyräilee kaikki, paitsi tietenkin autoilumyönteiset.

Tarina: Kaupungista on vaikea päästä pois

2003-11-26T15:54:00.000+02:00

Saavun Berliiniin, mutta olen matkalla vain kaupungin läpi. Ei tietenkään ole järkevää ohittaa kolmen miljoonan ihmisen kaupunkia kulkemalla keskustan kautta. En vain tiedä sitä.

Palloilen keskustassa muutaman tunnin ja kuulen vastaan tulevilta suomalaisilta, että kaupungissa on alkamassa Love Parade. Tietämättömänä päätän silti poistua kaupungista. Kuinka lohdullista, että ihminen viisastuu iän myötä, sillä nyt en varmasti jättäisi tapahtumaa väliin.

Otan S-Bahnin kaupungista ulos junapysäkille, joka näyttäisi olevan lähellä moottoritien alkua Dresdeniin. Grünau, saavun asemalle ja lähden eteenpäin. Kävelen pari kilometriä ja pääsen kartalla näkyneeseen moottoritieliittymään vain todetakseni, että siinä on mahdotonta liftata.

Jatkan matkaa kävellen. Asuinalueet muuttuvat ja kilometrit jäävät taakse. Lopulta asutus harvenee, tien laidalla on taajama-alueen päättymismerkki, jonka alla lukee Berlin. Kävelen ulos Berliinistä.

Moottoritie kulkee rinnallani reilun kilometrin päässä. Kuljen teollisuusalueen läpi päästäkseni moottoritielle. Hyppään kolmemetrisen aidan yli. Toisenkin, mutta tällä kertaa aidan päällä on ikävät terästapit, joista tulleet painaumat näkyvät kämmenissäni vielä neljän päivän päästä. Tunkeudun pensasaidan läpi. Juoksen moottoritien yli. Onneksi liikenne on vähäistä, joten ylitys onnistuu kohtuullisessa ajassa.

Päädyn moottoritien varren huoltoasemalle. Kyselen tuloksetta kyytejä eteenpäin. Ostan välttämättömimmät elintarvikkeet huoltikselta neljäsosan tavallista kalliimmalla ja vetäydyn nukkumaan huoltoaseman takapihan nurmikolle. Untani häiritsevät läheiselle lentokentälle lähes katkotta laskeutuvat lentokoneet.

Aamulla sää on sumuinen, mutta yön aikana ei kuitenkaan sada. Raapustan kylttiin DD ja menen huoltarin ulosmenoon yrittämään kyytiä. Kello on vähän yli kuuden. Saan yllätyksekseni nopeasti kyydin Dresdeniin saakka.

Myöhemmin nauran kippurassa slovakialaisten tuttujen kertomusta kavereistaan Berliinissä. Kaverit olivat yrittäneet liftata toista päivää pois kaupungista. Epätoivon hetkellä he olivat miettineet, että he kuolevat nälkään eivätkä ikinä pääse pois Berliinistä :D Mutta ei se niin vaikeaa ollut, eihän.

Tarina: Tunnelmia tien päältä

2003-11-21T15:51:00.000+02:00

Olin matkalla pohjoisessa Norjan rannikkoa alaspäin. Päivä oli mennyt mukavasti liftaamisen puolesta. Viimeisenä päivän kyytinä kuljin italialaisen nuorenparin mukana etsimässä vesiputousta, jota ei lopulta löytynyt mistään. Italialaiset pysähtyivät vähän väliä kuvaamaan upeita vuonomaisemia, lopulta yöksi retkeilyalueelle.

Kiitin kyydistä, jäin pois. Oli heinä-elokuu ja päivät pohjoisessa hyvin pitkiä. Kello oli silti paljon, sillä aurinko oli juuri laskemassa. Minuun iski suurin vapauden tunne ikinä. Lähdin kävelemään hiljaista eurooppatie kuutosta eteenpäin. Fiilis vain parani kävellessä tuntureiden juurella ja jatkoin kilometritolkulla kävelyä pimenevässä illassa. Lopulta en enää edes välittänyt liftata silloin tällöin ohikulkevia autoja vaan kävelin mieluummin yksin luonnon keskellä.

Vihdoin asetuin aloilleni. Kaivoin esiin spriikeittimen ja keitin ruokaa kirkkaasta tunturipurosta ottamassani vedessä. Katselin iltaruskon viimeisiä värejä valtatien kaiteella vuonon rannalla istuen. Seuraavasta päivästä tuli matkassa mitattuna paras liftauspäiväni siihen asti.

Liftauskuvia

2003-11-20T16:52:00.000+02:00

Tiedät varmaan ne hetket, jolloin tajuaa kaiken näyttävän ihan sairaan makeelta? Kun kaikki vain kolahtaa kohdalleen. Tuntuu, että olisi päätynyt sisälle johonkin amerikkailaiseen hyperhyvin kuvattuun fiilistelyelokuvaan. Tai espanjalaiseen, jos niistä pitää enemmän.

Muutamat liftaushetkeni ovat olleet kuin suoraan leffan yliestetisoidusta trailerista. Kerron näistä kaksi.

Ensimmäinen oli kuin jostakin kaukokaipuisesta roadmoviesta. Olin reissussa jossakin syvällä Suomessa. Oli kaunis kesäpäivä. Liikennettä oli vähän. Kyyti jätti minut risteykseen, enkä saanut jatkokyytiä pitkään aikaan. Kävelin koko ajan eteenpäin.

Sattuipa niin, että pian tie muuttui leveämmäksi ja leveämmäksi, suora jatkui horisonttiin. Olin jollakin maan varakiitoradoista. Eikä autoja näkynyt koko suoralla.

Kävelin suurin piirtein keskelle suoraa ja jäin fiilistelemään. Aurinko porotti kuin kauniina päivänä hornassa ja asfaltti hohkasi kuumuutta. Seisoin tyhjällä lentokentällä, ympärillä pelkkää korpea. Radan ali virtasi oja, hyönteiset surrasivat.

Taivaanrannasta alkoi kuulua suuren moottorin pauhu. Suoran päähän ilmestyi pieni piste, joka suureni suurenemistaan. Rekka.

Nythän on niin, että rekat pysähtyvät äärimmäisen harvoin. Tämä on minun kokemukseni. Täyteen vauhtiin päässyttä rekkaa ei saa pysähtymään. Tunsin kuitenkin olevani jonkinlaisessa kuvassa - peukku oli pakko nostaa.

Rekka hurautti ohi. Tai ei aivan; kohdallani valtavan auton jarruhydrauliikka alkoi huutaa. Sata metriä takanani rekka pysähtyi ja kuulin hydrauliikan huokauksen. Nappasin reppuni ja aloin juosta.

Ei vittu - juuri noinhan se menee leffoissakin.

Toinen tarina onkin sitten lyhyempi ja keskittyy enemmän miettimään sitä, miltä näytin. Kuvitelkaa tekin.

Syksy. Sade. Pimeä. Itärajalla olevan suomalaiskaupungin reuna-alue, ohitustien liittymä.

Musta, puolipitkä nahkatakki. Mustat pitkät hiukset. Kuluneet farkut. Maiharit. Epämääräinen reppu. Kylmä ilma ja kasvoihin piiskaava sade saavat irvistämään.

En yhtään ihmettele, ettei kukaan ottanut kyytiin. En varmaan olisi ottanut minäkään, sen verran kammottava ilmestys tuo liftari oli.

Harmi vaan, että se olin minä.

Linkki: Petrikin liftaa

2003-11-17T15:33:00.000+02:00

Kun nyt voisi ajatella, että Bittiliftarin tarkoitus on myös listata Suomalaista liftausharrastusta, niin pistetään nyt tämäkin merkille: Petri kertoo liftaavansa. Ihan noin sosiaalihippiä meininkiä liftaaminen ei kuitenkaan (aina) ole. Ainakaan minulla eivät taustalla hohda itäsymbolit, eiväthän?

Tarina: Tunnustan huijanneeni

2003-11-17T08:36:00.000+02:00

Yleensä pyrin liftatessakin olemaan oma itseni ja puhumaan asioista niiden oikeilla nimillä. En kuitenkaan aina.

Aiemmin kuvailemani juhannusliftaukseni jatkui hiljaisissa merkeissä kohti määränpäätä. Autoja ei juhannusyönä juuri kulkenut, mutta onneksi monet ottivat kyytiin – varmaan säälistä.

Mikkelin ja Lappeenrannan välisellä valtatie 6:lla ei kulkenut juuri ketään. Aloin kyllästyä koko touhuun. Lopulta sain kyydin keski-ikäiseltä mieheltä, joka oli ilmeisesti tapellut vaimonsa kanssa. Kuuntelin valitusta nalkuttavista naisista ja suunnitelmia muiden naisten kelkkaan lähtemisestä.

Olisin saanut kyytiä vain vähän matkaa, kuski oli suunnitellut kääntymistä Kouvolaan ja paikalliselle tanssilavalle. Tie oli täysin autio. Huolestutti. Sain idean.

"On Lappeenrannassakin tanssilava", sanoin muina miehinä. Kuski kiinnostui. Hänkin muisti lavan, muttei ollut varma sen juhannustanssitarjonnasta. Hetken asiaa jahkattuaan hän kuitenkin päätti lähteä katsomaan illan tilanteen. Minä olin ihan hiljaa omista epäilyistäni; käsittääkseni lavan toiminta oli ollut jo vuosia hiipumaan päin. Mutta mistäpä sitä tietäisi?

Perille päästyämme lava oli tyhjä ja hiljainen. Kuski oli harmissaan, ja minäkin pahoittelin huonoa tuuria. No, minkäpä asialle mahtoi, tuumimme ja hyvästelimme toisemme.

Olin päässyt pienen huijauksen avulla kuutisenkymmentä kilometriä lähemmäksi määränpäätäni. Loppumatka olisi taittunut vaikka kävellen. Omaatuntoani paransi kuitenkin ajatus, että ylimääräinen mutka matkassa saattoi säästää kuskini tekemästä tyhmyyksiä perheriidan päätteeksi.

Eikä pieni huijaus muutenkaan haittaa tee. Tässä suhteessa liftaaminen muistuttaa äärettömän paljon vieraan kaupungin baaritiskillä notkumista: juttukaveriaan tuskin kohtaa enää koskaan. Pieniä erivapauksia tarinoimisessa - kuten oman nimensä ja taustansa kertomisessa - voi ottaa melkoisen vapaasti, sillä vilpistä ei jää kiinni kovinkaan helposti.

Linkki: Matkustamisen taide

2003-11-14T10:11:00.001+02:00

Tuntuu hyvältä löytää netistä hengenheimolaisia. John Gregory on kirjoittanut aivan erinomaiselta tuntuvan tekstin maailmalla liftauksesta. Asenne on hieno: matkustaminen on taidetta, liftaaminen sen osa. Teksti on vain luku suuremmasta kokonaisuudesta. Hitchhiking - Art of Travel - European and World Backpacking

Teksti on varsin kattava: siinä pohditaan liftamisen riskejä, erilaisten liftaustapojen etuja, annetaan lyhyitä ja ytimekkäitä vinkkejä. Mukana on jopa pieni ja varsin valaiseva - joskin epätäydellinen - alaluku liftausetiketistä. En äkkiseltään löytänyt artikkelista mitään, mikä erityisesti vaatisi suomalaisesta näkökulmasta oikaisemista.

Näiden tällaisten tekstien äärellä jää kuitenkin miettimään, onko omalle ajatukselle suomalaisen liftaustiedon keräämisestä sijaa. Kaikki tuntuu olevan jo sanottu, tehty ja koettu. Mitä me enää voimme tarjota, kun joku on jo kirjannut kaiken muistiin niin hienosti? Miten omat, mitättömiltä tuntuvat kokemukset voisivat vetää vertoja suuren maailman kulkijoiden tarinoille? Hyvät jutut sekä innostavat että saavat tuntemaan itsensä - hyödyttömäksi.

Tarina: Dmitri

2003-11-13T23:19:00.000+02:00

Dmitri pysähtyi kohdalleni uudella Jaguarillaan Latvian rajalla. Istuin maassa rinkan päällä ja kirjoittelin matkapäiväkirjaa. Nostin laiskasti peukun ylös aina auton tullessa raja-asemalta, mutta en vaivautunut nousemaan seisomaan. Olin siis kaksin verroin hämmästynyt siitä, että pysähtynyt auto oli musta merkkiauto valkoisilla nahkapenkeillä ja loistavalla äänentoistolla.

Taustastaan hän kertoi, että oli tehnyt kymmenen vuotta kovasti töitä ja ansainnut siinä mukavasti. Kotoisin hän oli Valko-Venäjältä. Minulla ei ollut mitään sitä vastaan, että hän myös piti hyvästä musiikista. Matkan aikana kuuntelimme musiikkia reggaesta popahtavaan konemusiikkiin.

Olin itse matkalla Suomeen ja Dmitri lupasi heittää minut Riikaan saakka. Ehdin jo miettiä, kuinka jatkaisin matkaa suuren kaupungin ohi, mutta sitten minulle selvisi, että hän jatkaakin pohjoiseen Riikan ohi. Hänellä oli vapaa-aikaa ja hän halusi nähdä auringonlaskun Itämeren rannalla. Mentyään monta kertaa autolla ohi kauniista hiekkarannoista Tallinnan ja Riikan välillä hän halusi kerrankin nähdä millaisia ne todella ovat. Jatkoimme siis matkaa Riikan ohi Saulkrastiin, noin viisikymmentä kilometriä pohjoiseen pääkaupungista.

Siellä oli ranta, beach. Ja ylhäällä maksullinen pysäköinti, kyllä Latviassakin osataan rahastaa. Laskeuduimme alas rannalle, minuakin kiinnosti nähdä minkälainen se olisi. Otimme suosiolla kengät pois jalasta, sillä hieno hiekka olisi kuitenkin kulkeutunut kenkiin saakka. Kuljimme hiekkarantaa jaloilla hiekkaa viuhuttaen - viuh, vauh. Aurinko oli jo melko alhaalla, kun saavuimme. Juttelimme hetken vielä auringon laskiessa ja Dmitri poltti ganjaa, jonka hän oli tuonut mukanaan Vilnasta. Vannotin Dmitrillä, ettei hän ikinä yrittäisi viedä mitään edes omaan käyttöön Romanian rajan yli...

Dmitri jäi vielä odottamaan auringonlaskua, mutta minun oli toimittava ennen sitä. Halusin jatkaa matkaa, joten kiipesin ylös tielle ja aloitin liftaamisen. Oli jo hieman hämärää, joten ehkä senkin takia autot ajoivat ohi toinen toisensa jälkeen. Oli paikalla sentään katulamppu - niiden toimivuudesta ei vain voi aina olla aivan varma. Esimerkiksi Bulgariassa odottelin kerran katulampun alla, mutta taskulamppuunhan siinä oli turvauduttava.

Viidentoista minuutin kuluttua Dmitri tuli rannalta, istui autoonsa ja kaarsi viereeni. Hän kysyi, kuinka monta kilometriä rajalle vielä olisi matkaa. Vastasin, että varmaankin noin seitsemänkymmentä. Seitsemänkymmentä - okei - tule kyytiin niin vien sinut, hän vastasi, vaikka olikin menossa toiseen suuntaan. Sanoin monta kertaa, että hän on hullu, mutta se ei auttanut. Mikäs siinä sitten, ajattelin lopulta. Hyvää musiikkia ja seuraa, alla hieno auto. Näin kuljin koko matkan Latvian halki Jaguarissa.

Tarina: Kilpakosija

2003-11-13T14:38:00.000+02:00

Muutama vuosi sitten olin parempien vaihtoehtojen puutteessa päättänyt viettää matalan profiilin juhannuksen yksinäni Helsingissä. Suunnitelmat muuttuivat kuitenkin aattoiltana kuuden aikaan, kun sain kutsun Lappeenrantaan juhlimaan.

Lähdin liftaamaan - muitakaan vaihtoehtoja ei enää tuohon kellonaikaan ollut. Autoja kulki hiljakseen ohi Lahden moottoritien alussa, julkisen liikenteen lisäksi myös henkilöautoliikenne oli taukoamassa keskikesän juhlan kunniaksi.

Kohtalaisen odottelun jälkeen pieni japanilainen henkilöauto pysätyi. Sisällä oli neljä parikymppistä tyttöä, juhlatunnelmissa. Matkan määränpäänä oli kavereiden mökki Jyväskylän liepeillä. Hyppäsin kyytiin ja sanoin jääväni pois Lahden kohdalla.

Vähän aikaa ajeltuamme tytöt alkoivat ehdotella, että tulisin heidän kanssaan mökkeilemään. Mietin asiaa murto-osasekunnin: kyydittäjäni eivät varsinaisesti olleet ihan minun tyyppiäni, mutta en ollut aivan varma Lappeenrannan juhlaporukastakaan. Missään nimessä tytöt eivät vaikuttaneet vaarallisilta. Päätin antaa kohtalolle mahdollisuuden ja lupauduin tulemaan kyydissä perille asti.

Pysähdyimme Heinolassa huoltoasemalle ostamaan juomia ja jatkoimme matkaa mukavissa merkeissä. Tytöt kertoilivat niitä näitä. Selvisi, että määränpäässä oli joukko tyttöjen miespuoleisia ystäviä lämmittämässä saunaa. Naureskeltiin, että kylläpä yllättyvät.

Pitkälti Lahden jälkeen etupenkin tytöt alkoivat jutella kännykkäpuhelun jälkeen vakavin ilmein. Lopulta pelkääjänpaikalla istunut tyttö käänyi minuun päin. "Juttelin juuri poikien kanssa. Jos tulet perille, he uhkasivat antaa sinulle turpaan."

Ja niin, kauniina juhannusyönä, pieni japanilainen helkilöauto jätti minut autiolle moottoritielle ja neljä tyttöä toivotti minulle parempaa onnea ja mukavaa juhannusta.

Tarina: Ukonilma

2003-11-07T18:40:00.000+02:00

Liftasimme veljeni kanssa Liettuassa kotia kohti. Matkanteko kahdestaan oli hidasta, mutta etenimme päivän aikana Puolan puolelta Augustowista Liettuaan ja Kaunaksen kautta Panevezykseen. Koko keskipäivän aurinko porotti kirkkaalta taivaalta. Panevezyksessä liftatessamme taivas alkoi mennä pilveen nopeasti. Jatkoimme kuitenkin matkaa eteenpäin, koska saimme kyydin kaupungista ulos. Nuoret kuskit pyysivät meitä seuraksi uimarannalle, mutta ajattelimme, että jatkamme mieluummin eteenpäin.

Jäimme tien varteen bussipysäkille jatkaaksemme uudella kyydillä. Ehdimme odotella kyytiä tuloksetta viitisen minuuttia, mutta sitten huomasimme pilvien vyöryvän yhä kovemmalla vauhdilla kohti. Lähimpään asutukseen oli matkaa viitisensataa metriä ja pilvet hyvin tummanpuhuvia. Lisäksi tuuli voimistui nopeasti ja kilometrin päässä alkoi salamoida. Päätimme etsiytyä suojaan ja kaivoimme rinkan sadesuojukset esille. Lähdimme kävelemään kohti rakennuksia.

Samaan aikaan alkoi jo tihuttaa. Ensin hitaasti ja sitten yhä kovempaa, kunnes jo satoi. Pistimme juoksuksi. Yhtäkkiä taivaalta alkoi tulla rakeita. Tuuli yltyi hetkessä niin kovaksi, että oli mahdotonta edetä sitä vasten edes kävelyvauhtia, vaikka yritti juosta. Rinkan sadesuojus heilui tuulessa, mutta lähes vaakasuoraa sadetta vastaan siitä ei olisikaan ollut mitään hyötyä. Sadesuojusta käsillä ilmassa pään yläpuolella pitämällä sai onneksi suojeltua itseään sormenpään kokoisilta rakeilta, jotka päähän osuessaan satuttivat aika kovin.

Saavuimme rakennuksille, mutta yksikään niistä tai edes niiden tuulen alla oleva puoli ei tarjonnut suojaa. Vieressä oleva konehalli oli sekin suljettu. Ukonilma oli jo ehtinyt kohdallemme ja joka puolella salamoi. Juoksimme ainoaan lähistön suojaksi kelpaavaan paikkaan - vanhaan neuvostolentokoneen romuun. Kertasin salamana :) siihenastisen koulufysiikan ja muistelin, että metallikuori muodostaa salamilta suojaavan Faradayn verkon. Niin toivoen jäimme romun sisälle suojaan sateelta.

Olimme keskellä mahtavinta ukonilmaa, jonka olen ikinä nähnyt. Emme vain vaatteet märkinä, kovassa tuulessa palellessa osanneet juuri siitä nauttia. Puolen tunnin kuluttua sade vaimeni. Siihen mennessä olimme kartoittaneet vahingot. Molempien piti vaihtaa kaikki vaatteet. Veljeltäni oli lisäksi kastunut lähes koko repun sisältö ja passi. Onneksi minulta löytyi juuri ja juuri kuivat vaatteet molemmille. Laitoimme arkin kuivana säilynyttä vessapaperia jokaiselle passin aukeamalle ja lopputulos oli niin hyvä, että passi on yhä käytössä. Pahimpana takaiskuna olivat litimärät kengät ja sukat, joita ei tietenkään saanut mitenkään kuivaksi.

Päätimme suosiolla vaihtaa bussiin. Liftasimme takaisin Panevezykseen ja jo matkalla päätös osoittautui hyväksi, kun vettä alkoi sataa kaatamalla. Kuski vei meidät ystävällisesti aivan bussiaseman viereen. Keskustassa vettä tulvi kadulla niin paljon, että sitä oli mahdoton ylittää kastelematta kenkiään. Se ei meitä tietenkään haitannut.

Tarina: Poliisit

2003-11-04T01:04:00.000+02:00

Keskellä yötä pilkkopimeässä ylitän rajan Slovakiasta Puolaan. Joudun syömään tullissa yhden tuliaissuklaistani, kun tullimies ei ymmärrä, mitä paketissa on. Heti avattuani paketin ja syötyäni vähän tullimiehen ilme kirkastuu ja hän huudahtaa "shokolaad!". Kumma kun ei ymmärtänyt silloin, kun sen sanoin. Ei edes halua suklaan loppuja.

Saan kyydin rajalta eteenpäin muutaman kilometrin. Jatkan kävelemistä ja liftaamista yön pimeydessä. Auto pysähtyy ja ryntään sitä kohti. Poliisiauto, voi ei. Teeskentelen, etten edes liftannut. Auto on kuitenkin jo pysähtynyt ja pelkääjän paikalta astuu ulos nuori poliisi. Yllätyksekseni hän tarjoaakin kyytiä. Pääsen poliisiautossa parikymmentä kilometriä eteenpäin. Emme kuitenkaan keskustele paljon poliisien kanssa, sillä heitä ja takapenkkiä, jolla istun, erottaa paksu pleksi. Koputtelemme pleksia ja naureskelemme yhdessä sille. Kiitän matkasta, jatkan eteenpäin ja päädyn yössä yhä eteenpäin loppujen lopuksi nukkumaan levähdysalueen piknikkipöydällä, ei siis sen alla :)

On kai vain ajan kysymys, milloin minullakin on huonoja kokemuksia poliisista. Tähän asti liftatessa ovat kokemukset kuitenkin olleet hyviä tai neutraaleja. Ruotsissa rupattelen ruotsinsuomalaisen poliisin kanssa aamutuimaan. Hän tarkistaa passini ja kyselee onhan kaikki hyvin. Saksassa poliisipartio huomauttaa kuskilleni, ettei moottoritierampilla saa pysähtyä. Eivät sakota kuitenkaan, kun huomaavat että autosta lähtee kyydistä pois jäävä liftari. Slovakiassa poliisipartion takana liftaaminen osoittautuu huonoksi ratkaisuksi, mutta se ei ole varsinaisesti poliisien vika. Latviassa liftatessani kahden virolaisen tytön kanssa poliisi pysäyttää kuskin, joka ajaa kaupungissa liian kovaa. Ratkeamme kaikki nauruun latvialaisen kuskin selittäessä jälkeenpäin, miksei sakkoja tullutkaan: sakkolaput olivat päässeet poliiseilta loppumaan! Suomessa poliisiautot ajavat ohi, kun liftaan Helsingissä Turun moottoritien alussa. Olisikin varsin typerää valittaa, sillä paikka on turvallinen eikä vaihtoehtoja juuri ole.

Euroopan puoleisessa Turkissa poliisit kysyvät minulta tarkistuspisteellä, minne olen menossa. Kerrottuani suunnan he pysäyttävät henkilöauton ja pyytävät kuskia ottamaan minut kyytiin. Tsekissä poliisit antavat kuskeille sakot, mutta se onkin ihan oikein, koska he ajavat liian kovaa ja samat tyypit olivat pyytämässä minulta maksua kyydistä jälkikäteen, vaikka siitä ei oltu sovittu. Romaniassa poliisit taas hauskuuttavat, varsinkin kun en ole itse maksumiehenä. Poliisi pysäyttää rekan, jonka kyydissä olen ja tarkistaa dokumentit. Sen jälkeen hän vaatii saada vettä juotavaksi. Toisen kerran rekka pysäytetään ja kuski ojentautuu rekan ikkunasta antaen samalla kymmenen Saksan markkaa ja kysyen "what's the problem?". Johon nopea vastaus "no problem." Se taitaa olla maan tapa.

Linkkivinkki: Ulkonäöllä on vaikutusta

2003-11-03T09:27:00.000+02:00

Liftarin ulkonäöllä on - ainakin jossain määrin - vaikutusta siihen, millaisia kyytejä hän saa. Oma ulkomuotoni on vaihedellut aikojen saatossa: jossakin teini-iän vaiheessa pukeuduin mustaan nahkatakkiin ja värjästin tukkani mustaksi, toisinaan olen ollut hyvinkin siisti nuorimies ja nykyisellään taidan näyttää lähinnä keskivertaiselta opiskelijanörtiltä.

Kyytien saaminen ei ole ollut merkittävästi vaikeampaa nyt kuin silloinkaan, mutta kyytien antajien keskiarvo on vaihdellut paljonkin. Tummatukkaisena wannabeegoottina olin kaltaisteni kyydissä, nykyään kutsu autoon tulee yhä useammin ihan tavalliselta kadunrullajalta.

Miten ulkomuoto siis vaikuttaa kyydin saamiseen?

Vastaisin, että sitä saa mitä tilaa. Ihmiset ottavat kyytiin mieluiten liftareita, jotka viestivät kuuluvansa suurin piirtein samaan viiteryhmään kuin muut kyytiläiset. Peruskristitty ei ota kyytiin satanistia eikä satanisti raivokristittyä - kuskit osaavat kyllä ennakoida, jos tarjolla on huonoa juttuseuraa.

Mitä provosoivemmin pukeudut, sitä kummallisempia kyytejä saat. Ja päinvastoin. Poikkeukset vahvistavat säännön, totta kai.

Aiheesta kirjoittaa myös nimimerkki Morgan Digihitchissä

Tarina: Pahin mahdollinen tilanne?

2003-11-02T13:57:00.000+02:00

Liftausklubiin sähköpostia kirjoittanut Hanne kertoi seuraavaa:

"Kun tulin opiskelemaan Jyväskylään enkä tuntenut täältä vielä ketään lähdin ekana viikonloppuna liftaten Kuikan lavalle. Sain liftin rattijuopon kyydistä ja takaisintulomatkalla selvisi, että pummasin kyydin neljän entisen linnakundin autoon . Selvisin reissusta ihme ja kumma ehjin nahoin ja päätin etten ikinä enää liftaa."

Hmmm. Mitäs tuohon sanoisi?

Itse en pidä baarista kotiin liftaamista lainkaan liftaamisena. Tämä ajatus noudattaa samaa jakoa kuin Vilnan liftausklubilaisten vielä puritaanisempi näkemys: mikään peukalokyyditteleminen pisteestä A pisteeseen B ei ole liftaamista. Liftaamisesta voidaan puhua vasta, kun päämäärä on vapaa ja mieli avoin.

Eniten ärsyttää, kun ihmiset kertovat liftanneensa ja sitten selviää, että kyseessä on matka baarista jatkoille, yleensä viikonloppuiltana tai pahimmillaan aamuyöstä. Ja sitten sanotaan, että olipa epämiellyttävää. Yllätys? En haluaisi suhtautua ylimielisesti, mutta... äh, joskus pitäisi osata syyttää itseään.

No joo. Tuleehan niitä huonoja kyytejä muutenkin, se myönnettäköön. Yleensä varsinaista vaaraa ei ole, mutta kuski haisee kuin saatana ja ehdottelee sopimattomia ja ajaa kuin... no, kyydissä pelottaa ja vituttaa niin helvetisti. Näihin pitää sitten vaan sopeutua, kunnes keksii tavan jäädä kyydistä pois turvallisesti.

Liftarin kuudes aisti varoittaa vaarallisista kyydeistä. Jos sellaista ei kehity, on parempi joko lopettaa pelkääminen (muuten pelkää koko ajan) tai luopua koko harrastuksesta. Kaikille liftaaminen ei yksinkertaisesti vain sovi.

Tämä tosin on vain minun mielipiteeni, eikä sinänsä kovin mielenkiintoinen.

Näkökulma: Tarkkaile ohi ajavaa universumia

2003-10-31T10:13:00.000+02:00

Matthew Frederick Davis Hemming kirjoittaa Digihitch-artikkelissaan havainnoistaan autoilijoiden laumakäyttäytymisestä. Oivassa tekstissä hän kiinnittää tieteellisen tarkasti huomiota siihen, miten autoilijat muistuttavat eläimiä päätyessään puolihypnoottiseen tilaan, jossa vaistot ohjaavat käyttäytymistä enemmän kuin järjen kontrolli.

Hemmingin perusoivallus on, että ihmisillä on pyrkimys tarkkailla olentoja kokonaisuuksina. Me tiedostamme, että nämä olennot koostuvat pienemmistä olioista ja ovat osa suurempia olioita, mutta pyrimme silti keskittämään havaintomme johonkin kokonaisuuteen. Tarkkailemme autoilijoita yksittäisinä autoilijoina, vaikka voisimme nähdä heidät autoilijoiden laumoina tai jonkinlaisina geneettisen perimän ja historiallisen kehityksen kummallisina lopputulemina, orgaanisen ja epäorgaanisen liittoina.

Omalta kannaltani tämän Hemmingin ajatuksen keskeinen tehtävä on muistuttaa siitä, että autoilijoita on hemmetin hauska tarkkailla. En ole koskaan päässyt tasolle, jolla pystyisin irrottautumaan tavallisen havainnoinnin tasosta - ehken ole käyttänyt oikeita aineita. Mutta jo tällä autoilijayksilöiden ihmettelyn asteellakin tien vieressä seisominen on uskomattoman hauskaa. Ellei sää sitten pilaa nautintoa.

Liftatessa ohi ajavien autojen tuijottaminen on käytännössä ainoita tapoja kuluttaa aikaa, muttei mitenkään hassumpi ajantappokone. Jokainen autoilija on erilainen. Yksi on rikas, toinen köyhä, kolmas kyllästynyt vieressä istuvan puolison nalkutukseen.

On hauska seurata, miten ohi ajavat kuljettajat reagoivat liftariin. Jotkut kääntävät katseensa pois. "Poissa silmistä, poissa mielestä." Toiset osoittavat merkein, etteivät jostakin syystä voi ottaa kyytiläisiä. "Käännyn seuraavasta risteyksestä, ja autokin on täynnä." Kummallisin joukko on se, joka näyttää rivoja eleitä ja soittaa äänitorvea. "Äg-gäg-äg-gäg-gäää."

Ja minne nämä kaikki tyypit ovat matkalla? Tien varressa tajuaa, miten yhteiskunta muodostuu määrättömästä joukosta erilaisia yksilöitä, joista jokainen on menossa eri suuntaan eri motiivein, vaikka kaikki näennäisesti paahtavatkin toinen toistaan muistuttavissa autoissa pitkin samaa valtatietä – samaan suuntaan.

Tarina: Siitä ei pitänyt tulla liftausmatka tai liftaamista talvella

2003-10-30T16:01:00.000+02:00

Lähdin viime syksynä pääkaupunkiseudulta viikonlopuksi tapaamaan tyttöystävääni Raumalle. Rauman bussia ei kuulunut, vaikka sen minun mielestäni piti tulla. Niinpä päätin sen sijaan hypätä Porin bussiin ajatellen, että Porin ja Rauman välillä kulkee varmasti paikallisbusseja tunnin välein ympäri vuorokauden.

Olin siis Porin linja-autoasemalla kahdentoista maissa yöllä. Matkan aikana oli alkanut sataa. Missään ei näkynyt lähteviä busseja ja kaikki aikataulutkin olivat lukitun linja-autoaseman sisäpuolella. Turhauduin ja lähdin kävelemään snagarin jälkeen ulos kaupungista. Liftasin ja odottelin bussia hyvän tovin välittömästi keskustan ulkopuolella linja-autopysäkillä. Alkoi sataa lunta, ensimmäisen kerran koko syksynä. Vaatteeni eivät olleet ihan sen mukaiset. Bussia ei edelleenkään kuulunut ja liikenteestä suurin osa oli paikallista.

Kävelin vielä kolme kilometriä kaupungista ulospäin loskasateessa päätyen linja-autopysäkille, jossa olin joskus aikaisemminkin liftannut. Toisin kuin tuolloin, en nyt saanut kyytiä pilkkopimeässä liftatessani. Tosin eipä autojakaan kahden aikoihin yöllä juuri mennyt ohi. Lopulta, noin tunnin odottelun jälkeen kyyti irtosi etelään matkalla olevalta rekalta. Neljänkymmenen kilometrin matka sujui nopeasti sitä sun tätä rekkakuskin kanssa rupatellessa. Ehdin juuri lämmittää varpaani. Raumalle saavuttuamme kävelin vielä kasitieltä kolmisen kilometriä tyttöystävän luo.

Kommentti: Liftaus on nopea tapa matkustaa

2003-10-30T15:55:00.000+02:00

Liftauksesta ja etenkin sen vaikeudesta on kaikenlaisia käsityksiä. Minun mielipiteeni on, että liftaamisen vaikeudesta ei kannata muodostaa kovin kiinteää mielipidettä.

Joskus matka taittuu nopeasti, joskus ei. Matkan kestoa ei koskaan voi tietää etukäteen, ja ainoa pätevä laki on Murphyn lain sovellus: jos perille on kiire, matka kestää kauemmin kuin jos matkaan on varannut tarpeeksi aikaa.

Nyrkkisääntönä voi kuitenkin pitää, että muutaman sadan kilometrin matkoilla matka-ajan voi Suomessa laskea kaavalla "nopeusrajoitusten mukaan autolla ajaen + max 25% extraa". Tämä siis minulla. Tutuilla naisliftareilla matka taittuu keskimäärin 10-25% nopeammin.

Usein matka kuitenkin kestää vähemmän aikaa kuin perusbussilla matkustaminen. Etenkin, jos laskee bussin odotteluun kuluvan ajan. Eli ehkä mielipiteeni kuitenkin on, että liftaaminen on nopea tapa matkustaa.

Liftasin vuosien ajan Helsingistä Savonlinnaan säännöllisesti. Matka peukulla kesti vain kerran kauemmin kuin junalla. (Ja kerran jouduin luovuttamaan, kun matka tyssäsi syyssateen pimeyteen. Mukavuudenhaluisena koukkasin uuteen määränpäähän vaihtamaan kuivat vaatteet.)

Olin kerran työasioissa Rokualla ja koetin ehtiä Oulusta Tampereelle lähtevään Junaan. Ainoa bussivuoro olisi ollut perillä viisi minuuttia sen jälkeen, kun viimeinen järkevä junavuoro olisi lähtenyt. Vaikka matkaliput olisivat menneet työpaikan piikkiin, päätin liftata. Ja kas: Olin perillä Oulun asemalla hyvissä ajoin – ennätin jopa käydä syömässä ennen junan lähtöä.

Tarina: Hippi ja pappi

2003-10-29T10:42:00.000+02:00

Liftatessa seura vaihtuu sutjakkaasti. Olin pari vuotta sitten lähdössä liftaamaan ja pyysin mukaani kaveria, joka ei koskaan aiemmin ollut liftannut. Varoitin, että vastaan saattaa tulla mitä vain: perättäisinä kuskeina voi hyvin olla hippi ja pappi.

Saimme Helsingistä ensimmäisen kyyden Volkswagenin pakettiautoon, jonka kuskina oli parikymppinen, pörrötukkainen poika. Hän lupasi heittää meidät Porvooseen. Kun kyselimme matkan tarkoitusta, poika kertoi olevansa hakemassa musiikkivehkeitään. Illalla olisi jazzkeikka Helsingissä. Harmittelimme, ettemme pääse mukaan. Hieno hippi.

Porvoosta saimme nopeasti jatkokyydin pieneen punaiseen henkilöautoon. Ystäväni istui takapenkille, minä hyppäsin pelkääjänpaikalle keski-ikäisen herrasmieskuskin viereen.

Liftatessa kehittyy tarkka kyky valita sopiva puheenaihe kuskin ulkomuodon perusteella. Ihmistuntemus paranee. Pienistä vihjeistä oppii päättelemään, millä lauseella saa rikottua jään. (Tämä on muuten yksi erittäin hyvä syy liftata.)

Kaverini oli kuristaa minut, kun aloitin keskustelun kysymällä, onko kuski tulossa häistä vai hautajaisista. "Ristijäisistä itse asiassa. Huomenna on häät, mutta hautajaisia ei näin kesäisi ole kovin usein. Vanhukset kuolevat pääasiassa keväisin ja syksyisin, silloin on sesonki." Juttu luisti, puhuimme niitä näitä. Kaveri oli takapenkillä hiirenhiljaa, suu hiema ammollaan.

Kun kyyti jätti meidät Elimäellä tien varteen ja kaarsi sivupoluille, selitin huomanneeni kuskin liperit. Kuskimme oli pappi työvuorossa.

Nauratti. Hatusta temmattu varoitus kyytien moninaisuudesta osoittautuikin tarkaksi ennustukseksi.

Tarina: Hiiriä ja ihmisiä

2003-10-28T11:29:00.000+02:00

Kerran liftatessani Itävallassa Wienin ulkopuolella huoltoasemalla kohti Unkaria sain kyydin kahdelta hollantilaiselta. Jo nähdessäni pakettiauton hiljaa lähestyvän huoltoasemalta, tiesin, että ainakin tuo pysähtyy. Olin siitä aivan varma. Ehkä "pakettiautot pysähtyvät aina".

Sain kyydin kahdelta modernin ajan merirosvolta, suoraan Monkey Islandista. Fransua oli tumma ja kiharahiuksinen, kolmi-nelikymppinen, tukeva hollantilainen. Kiharat olivat takaa pienellä poninhännällä. Chris oli välinpitämättömän näköinen, 17-vuotias, puoliksi jenkki puoliksi hollantilainen, korvassaan kultainen suuri rengas.

Matkan jatkuessa Chris oli vähemmän ja vähemmän merirosvo. Malttamaton, pessimisti, levottoman nuoruuden elänyt miehenalku. Hän piti huumeista ja tytöistä. Huumeiden käytön hän kylläkin oli pilven polttelua lukuun ottamatta lopettanut. Hän oli mukava, seurallinen ja fiksu. Tosin vasta lapsi.

Mutta Fransua oli mielestäni koko ajan enemmän ja enemmän merirosvo. Hän nauroi raikuvasti monelle asialle. Hän sanoi matkan aikana varmasti sata kertaa "I don’t give a shit" ja nauroi päälle. Fransua piti ennen kaikkea naisista, joita hänellä oli Romaniassa kolme ja Hollannissa yksi.

Ja mitä heillä olikaan lastina: neljäsataa marsua, hiiriä ja venäläisiä hiiriä. Yhteensä eläimiä saattoi olla jopa tuhat.

Hiiret söivät tietenkin itsensä matkan aikana pienistä kuljetuslaatikoista läpi, kahdesta tai kolmesta laatikosta. Niitä piti pyydystää, ne söivät reiän Fransuan makuupussiin. Onneksi eivät minun. Kun pysähdyimme, Chris näytti taskulampulla valoa tavarasäiliön etupäästä ja hätisti hiiriä taaksepäin. Minä koppasin hiiret takaluukulta hanskat kädessä. Välillä vaihdettiin.

Hiirten takia meillä sitten kestikin tulleissa hyvin kauan. Unkarin tullissa odottelua oli neljä tuntia. Myös Romanian rajalla odottelimme, ehkä kuusi tuntia, ehkä seitsemän tai ylikin. Jatkoimme matkaa ennen kuin hiiriä rajalla tarkastamaan tullut eläinlääkäri tuli tarkastamaan hiiret.

Joitakin kyytejä en unohda.

Tarina: Urheiluautolla ilman korttia

2003-10-28T09:44:00.000+02:00

Olin 1990-luvun loppupuolella liftaamassa silloisen tyttöystäväni kanssa Helsingistä Itä-Suomeen. Lapinjärven kohdalla kesäinen matkamme seisahtui. Ehkä ohikulkijat luulivat meidän olevan kunnottomia sivareita (liftasimme parin kilometrin päässä keskukselta), joita ei kyytiin sovi ottaa. Joka tapauksessa aurinkoisen kesäpäivän liikenneruuhka valui jonona ohitsemme.

Tunnin odottelun jälkeen kohdallemme pysähtyi 1960-luvun punainen Corvette, oikein namupalaksi laitettu. Moottoripyöräjengiläiseltä näyttänyt kuski oli menossa kanssamme samaan suuntaan, joten heitimme reput takapenkille ja arvoimme istumapaikat. Pääsin etupenkille, mistä jalkani minua kovasti kiittivät. Takapenkillä oli kovin ahdasta, näin jälkeenpäin minulle kerrottiin.

Matka taittui rauhalliseen tahtiin. Kuski kertoili elämästään: oli myynyt parikymppisenä omaisuutensa ja lähtenyt seikkailemaan, ryypännyt rahansa Australiassa, elättänyt itseään hedelmiä poimimalla ja liftannut outbackin perillä laskuvarjohyppykurssille. Tarinaa oli mukava kuunnella.

Matka taittui kummallisenkin rauhallisesti. Alla oli menevä peli, eikä mikään kuskin puheissa tukenut kuvaa liikenneturvallisuutta miettivästä köröttelijästä.

"Juu ei, olet ihan oikeassa", kuski vastasi ihmettelyyni. "En mä yleensä näin ajakaan. Nyt ei vaan kehtaa kauheasti revitellä, kun alkukesästä oli kortti kuivumassa. Poliisi oli tutkan kanssa passissa, kun otettiin moottoripyörillä kiihdytyskisaa."

Koetin repiä huumoria asiasta: "Jaa, sulla on tainut jäädä ajelut tänä kesänä tälläkin autolla vähiin. Milloin sait kortin takaisin?"

"Ensi viikolla pitäisi käydä nimismiehen luona."

Linkki: Kirjatkin liftaavat

2003-10-27T15:22:00.000+02:00

Jokin aika sitten törmäsin työasioissa vallan mahtavaan verkkoyhteisöön, bookcrossingiin. Kyseessä on saitti, jonka perimmäinen tarkoitus on saada kirjat kulkemaan ilmaisina ja ilmaiseksi omia reittejään. Liftiharrastajana ja satunnaisena sunnuntailukijana ajatus tuntui minusta aivan uskomattoman hienolta.

Homma toimii näin: Rekisteröidyt saitille. Kaivat hyllystä kirjan, jota et enää lue. Ilmoitat, että haluat luopua kirjastasi. Saitti antaa kirjalle rekisteröintitunniksen, jonka liimaat kirjan kanteen. Jätät kirjan lähikuppilaan, ja joku löytää sen. Kirjan löytäjä käy kertomassa löydöstään saitilla, lukee kirjan ja laittaa sen eteenpäin. Pystyt seuraamaan kirjasi matkaa ympäri maailmaa.

Toisaalta voit myös kytätä, josko joku olisi luopumassa mieleisistäsi kirjoista ja pyytää heitä lähettämään ne suoraan sinulle. Tai voit yrittää napata kirjan, jonka joku on jättänyt kantakuppilaasi. Säännöt joustavat, aivan kuten liftaamisessakin.

Hurjimmat reissukirjat ovat kulkeneet yli 60 lukijan kautta, lukuisissa eri maissa.

Tutun kommentti: "Kuulostaa ihan hippien idealta."

BookCrossing - Home - FREE YOUR BOOKS!

Linkki: Liftaritapaaminen tulossa!

2003-10-27T15:02:00.000+02:00

Liftarit tapaavat, mutta valitettavasti vain Amerikassa. Jenkkilän liftarit kokoontuvat eteläisen Kalifornian aavikolle vuodenvaihteen kieppeillä, kyseessä on neljäs kansallinen tapaaminen.

"And why? Because hitchhiking is more than just a mode- it's a movement...."

Katsotaan. Ehkä Suomessakin saadaan ensi kesänä jotain vastaavaa aikaan.

digihitch.com - Hitchhiker Gathering -creating a movable culture

Linkki: Kun liftaus oli vielä sallittua

2003-10-27T14:52:00.000+02:00

Amerikkalainen digihitch-sivusto on todellakin oikea namupala liftaustarinoiden suhteen. Sivuston ulkoasu on mielestäni harmaudessaan hieman vastenmielinen, ehkäpä tekijät ovat hakeneet ilmettä katujen asfalttipinnoista. Visuaalisista puitteistaan huolimatta olen viihtynyt sivuston parissa pitkään.

Toistaiseksi herättävin sivustolta löytämistäni teksteistä on vanhan kanadalaisen professorin artikkeli, jossa hän miettii liftaamisen ja yhteiskunnan kurjaa nykytilaa. Julkisen liikenteen lakon aikana hän oli ottanut uudestaan käyttöön 60-lukulaiset tapansa ja alkanut liftata - töistä kotiin.

Mukavien kokemusten ja sujuvien kyytien lisäksi Charles Crawford oli saanut matkoillaan ajattelemisen aihetta: miksi keski-ikäiset pelkäävät nykyään niin paljon? Onko maailma nykyään vaarallisempi kuin 1960-luvulla, jolloin liftaaminen oli yleisesti hyväksyttä tapa matkustaa ja seikkailla? Vai johtuuko ihmisten pelko yhteiskunnassa vallitsemasta turvattomuuden tunteesta? Jos niin, kuka sitä lietsoo ja kenen edun mukaista se on?

Teksti kannattaa käydä lukemassa. Sivustolla kannattaa surffailla muutenkin, liftaustarinat ja vinkit ovat lähes yhtä avartavia kuin itse liftaaminenkin.

Charles Crawford: When Hitchhiking Was Acceptable

Kommentti: Talvella liftaaminen

2003-10-27T09:29:00.000+02:00

Samuli Putro Turun ylioppilaslehden mukaan:
Turun ja pääkaupungissa olleen treenikämpän välillä alkoi ottaa päähän, vaikka matka maailman paras liftiväli olikin.
”Talvella liftaaminen tosin oli äärimmäisen vittumaista. Sitten oli liian turhauttavaa, jos treenit menivätkin pilalle, kun joku Helsingin päässä oli liian kännissä soittamaan.”

Olen samaa mieltä. Viime viikonloppuna oli tarkoitus lähteä Tampereelta Helsinkiin, liftaamalla. Perjantaina tuli ensilumi, lämpötila pysyi koko viikonlopun turvallisesti pakkasen puolella. Lisäksi tuuli.

Päätin jäädä kotiin. Lukioaikoina kävin silloisen tyttöystävän luona liftaten, säästä riippumatta (hurjimillaan pakkasta taisi olla lasissa lähes kaksikymmentä astetta). Vain nuori rakkaus riittää voittamaan tuollaisen kelin. Jään odottamaan kelien lauhtumista. Pilkkihaalareissa en liftaa.

Linkki: Ilmaisia majapaikkoja

2003-10-23T14:28:00.000+03:00

Vilniuksen liftausklubin sivujen kautta löytyy mielenkiintoisia asioita - joskin kyllähän minä näistä tiesin jo muutenkin. Kunhan vain surffasin.

Hospitality Club on peukalokyytiläisten klubi, joka välittää ilmaisia majapaikkoja eri puolilta maailmaa. Kyllä, aivan oikein, ILMAISIA majapaikkoja.

Ihan anarkistista tuo touhu ei kuitenkaan ole. Jokaisen majapaikkaa kaipaavan on rekisteröidyttävä sivustolla kerhon jäseneksi ja vapaaehtoisvoimat tarkistavat uuden jäsenen taustat (aika löyhästi, mutta kuitenkin). Jäseneksi päästyään saa salasanan, jonka avulla voi etsiä sopivia ihmisiä majoittamaan.

Homma perustuu vieraanvaraisuuteen: jäsenet ottavat vieraakseen toisia jäseniä. Jäsenyys ei velvoita ottamaan vastaan ketään, eikä kenenkään ole pakko ottaa sinua vastaan. Asiasta sovitaan aina erikseen, mutta kerhon kautta on mahdollisuus saada yhteystietoja ja "liftata" toisten ihmisten kotiin nukkumaan.

Free Accommodation world wide through Hospitality Exchange - Hospitality Club

Linkki: Vilnan liftausklubi

2003-10-23T14:21:00.000+03:00

Kävin pari vuotta sitten Vilnassa ja moikkasin paikallisia liftiklubilaisia. Sikäläinen liftausklubi on aloittanut paikallisen yliopiston matkailukerhon alajaostona ja paisunut siitä sitten omaksi jutukseen, joskin tapaamiset pidettiin yhä matkailukerhon kerhotiloissa.

Klubissa oli juuri tapahtunut sukupolvenvaihdos. Entinen, yli 200 000 (!) kilometriä liftannut puheenjohtaja Vladis oli antanut johtajuuden eteenpäin, 60 000 (!) kilometriä liftanneelle... öh, tässä vaiheessa nimimuistini tökkii... No, kuitenkin, hirvittäviä matkoja olivat nuo ihmiset peukulla kulkeneet. Vladis oli liftannut kaukoaasiassa - itse asiassa kaikilla mantereilla Antarktista lukuunottamatta - ja tämä uusi puheenjohtajatyttökin ympäri Eurooppaa, Pohjois-Afrikkaa ja Lähi-Itää.

Liftausklubilla oli tuona aikana ollut tarvettakin: Liettuassa oli surmattu joitakin peukalokyytiläisiä, ja liftausklubi sai sitten toimia pr-kanavana. Kesminaite (nyt muistin sitten sen uuden puheenjohtajan nimenkin) oli saanut antaa lausuntoja lehdille ja televisiolle ja vakuutella, että vaikkei nyt aivan riskitöntä niin ei se liftaaminen mitään järjettömän vaarallistakaan ole. Tyttö kun oli itse liftannut yksinään Vilnasta Syyriaan ja takaisin...Vilniaus autostopo klubas - Vilnius Hitch-hiking Club

Linkki: Meritelinks

2003-10-23T14:14:00.000+03:00

Myös Meritelinks kirjoittaa liftaamisesta. Liftaussivulle on koottu hyvin joitakin perussääntöjä: liftauksesta ei ole tapana maksaa ja kyytiin tulija on se, joka vastaa keskustelusta - ei kyydin tarjoaja.

"Äärimmäisen halpa tapa liikkua, ei aina aavistusta missä viettää yö, tapa tutustua paikallisiin...monta tapaa nähdä maailmaa, liftaus varmasti yksi antoisimpia. Jos pakkaisit repun ja lähtisit Kulkemaan, auton lähestyessä nostat kättäsi ja nautit kyydistä kuin taksissa. Suomesta löytyy kaunista maaseutua ja rauhallisia pieniä metsäteitä, joissa myös autoja riittää. "

<<< - Merlintreks - >>>

Kutsu: Liftausklubi

2003-10-23T13:09:00.000+03:00

Haaveiletko halvoista seikkailuista uusien ihmisten ja vieraiden maisemien keskellä? Vai oletko kukaties kummallisten kokemusten konkari? Olet siis ilmeisesti joskus liftannut tai haaveilet liftausmatkoista. Käytä muutama hetki tämän postin lukemiseen, meillä saattaa olla suunnitelmia juuri sinun varallesi.

Liftaaminen on - harmi kyllä - katoavaa kansanperinnettä. Yhteiskunnan vaurastuessa ja yhteisöllisyyden kadotessa yhä harvempi vaivautuu teiden varsille yrittämään ilmaista kyytiä kohti tuntematonta määränpäätä.

Tämä on mielestämme sääli, sillä peukalokyydillä matkustaminen on paljon muutakin kuin tapa päästä halvimmalla mahdollisella tavalla paikasta A paikkaan B. Se on ihmisten kohtaamista, seikkailemista, yhteisen maailman rakentamista. Ei ole toista yhtä mieltä avartavaa tapaa matkustaa.

Omilla matkoillamme olemme tavanneet mitä mielenkiintoisimpia ihmisiä ja joutuneet mitä ihmeellisimpiin tilanteisiin: Ensin kyydin tarjoaa soittokeikalle matkalla oleva hippi, sen jälkeen hautajaisista palaava pappi. Prahalainen liikemies kertoo kaupunkinsa historian ja tarjoaa lounaan vasta-avatussa amerikkalaisravintolassa Puolan ja Tsekin rajan tuntumassa.

Kuskien yksilölliset elämäntarinat ovat opettaneet ymmärtämään ja arvostamaan erilaisia ihmisiä. Ja siinä sivussa maailma on tullut tutuksi aivan toisella tavalla kuin lentokoneen ikkunasta katsellen.

Pohdiskeltuamme asiaa omilla tahoillamme vuosikaudet olemme vihdoin yhdistäneet voimamme ja käynnistelemme liftaustiedon ja -taidon kokoamista yhteen pakettiin.

Kaipaamme nyt juuri sinun ideoitasi ja kokemuksiasi. Onko sinulla vinkkejä hyvistä liftauspaikoista tai -tavoista? Onko sinulle kertynyt matkojesi varrelta hauskoja tarinoita? Mikä on kummallisin kyytisi? Tai pisin peukalokyydillä tekemäsi matka? Lähetä tarinasi ja vinkkisi osoitteeseen liftausklubi@hotmail.com, niin laitamme kokemuksesi talteen. Liitä mukaan yhteystietosi, niin ilmoitamme sinulle kaikista liftausklubiin liittyvistä tapahtumista.

Haemme myös lisää innokkaita liftausaktiiveja mukaan liftausklubin porukkaan - jos tunnet asian omaksesi, ota yhteyttä. Yhdessä on aina hauskempaa.

Tämä kutsun edelleenlähetys on sallittua, jopa suotavaa.

Linkki: Liftausvinkkejä suomeksi

2003-10-23T12:58:00.000+03:00

Sampo Smolander on koonnut oikein oivan liftaussivuston. Kumarrus liftauskulttuurin kannattamisesta.

Smolanderin liftausvinkkejä

Linkki: Digitaalista liftaamista

2003-10-23T12:21:00.000+03:00

Ensimmäiset asiat ensimmäiseksi: kannattaa tututstua amerikkalaisen Digihitch.com:in tarjontaan. Se on ihailtava liftaussaitti, jollainen olisi mukava saada myös Suomeen ja suomalaisille. Ehkä joskus?