Bittiliftari muutti jo
Löydät liftarustarinat ja vinkit osoitteesta www.liftari.org.
Näkökulma: Tarkkaile ohi ajavaa universumia
Matthew Frederick Davis Hemming kirjoittaa Digihitch-artikkelissaan havainnoistaan autoilijoiden laumakäyttäytymisestä. Oivassa tekstissä hän kiinnittää tieteellisen tarkasti huomiota siihen, miten autoilijat muistuttavat eläimiä päätyessään puolihypnoottiseen tilaan, jossa vaistot ohjaavat käyttäytymistä enemmän kuin järjen kontrolli.
Hemmingin perusoivallus on, että ihmisillä on pyrkimys tarkkailla olentoja kokonaisuuksina. Me tiedostamme, että nämä olennot koostuvat pienemmistä olioista ja ovat osa suurempia olioita, mutta pyrimme silti keskittämään havaintomme johonkin kokonaisuuteen. Tarkkailemme autoilijoita yksittäisinä autoilijoina, vaikka voisimme nähdä heidät autoilijoiden laumoina tai jonkinlaisina geneettisen perimän ja historiallisen kehityksen kummallisina lopputulemina, orgaanisen ja epäorgaanisen liittoina.
Omalta kannaltani tämän Hemmingin ajatuksen keskeinen tehtävä on muistuttaa siitä, että autoilijoita on hemmetin hauska tarkkailla. En ole koskaan päässyt tasolle, jolla pystyisin irrottautumaan tavallisen havainnoinnin tasosta - ehken ole käyttänyt oikeita aineita. Mutta jo tällä autoilijayksilöiden ihmettelyn asteellakin tien vieressä seisominen on uskomattoman hauskaa. Ellei sää sitten pilaa nautintoa.
Liftatessa ohi ajavien autojen tuijottaminen on käytännössä ainoita tapoja kuluttaa aikaa, muttei mitenkään hassumpi ajantappokone. Jokainen autoilija on erilainen. Yksi on rikas, toinen köyhä, kolmas kyllästynyt vieressä istuvan puolison nalkutukseen.
On hauska seurata, miten ohi ajavat kuljettajat reagoivat liftariin. Jotkut kääntävät katseensa pois. "Poissa silmistä, poissa mielestä." Toiset osoittavat merkein, etteivät jostakin syystä voi ottaa kyytiläisiä. "Käännyn seuraavasta risteyksestä, ja autokin on täynnä." Kummallisin joukko on se, joka näyttää rivoja eleitä ja soittaa äänitorvea. "Äg-gäg-äg-gäg-gäää."
Ja minne nämä kaikki tyypit ovat matkalla? Tien varressa tajuaa, miten yhteiskunta muodostuu määrättömästä joukosta erilaisia yksilöitä, joista jokainen on menossa eri suuntaan eri motiivein, vaikka kaikki näennäisesti paahtavatkin toinen toistaan muistuttavissa autoissa pitkin samaa valtatietä – samaan suuntaan.
Tarina: Siitä ei pitänyt tulla liftausmatka tai liftaamista talvella
Lähdin viime syksynä pääkaupunkiseudulta viikonlopuksi tapaamaan tyttöystävääni Raumalle. Rauman bussia ei kuulunut, vaikka sen minun mielestäni piti tulla. Niinpä päätin sen sijaan hypätä Porin bussiin ajatellen, että Porin ja Rauman välillä kulkee varmasti paikallisbusseja tunnin välein ympäri vuorokauden.
Olin siis Porin linja-autoasemalla kahdentoista maissa yöllä. Matkan aikana oli alkanut sataa. Missään ei näkynyt lähteviä busseja ja kaikki aikataulutkin olivat lukitun linja-autoaseman sisäpuolella. Turhauduin ja lähdin kävelemään snagarin jälkeen ulos kaupungista. Liftasin ja odottelin bussia hyvän tovin välittömästi keskustan ulkopuolella linja-autopysäkillä. Alkoi sataa lunta, ensimmäisen kerran koko syksynä. Vaatteeni eivät olleet ihan sen mukaiset. Bussia ei edelleenkään kuulunut ja liikenteestä suurin osa oli paikallista.
Kävelin vielä kolme kilometriä kaupungista ulospäin loskasateessa päätyen linja-autopysäkille, jossa olin joskus aikaisemminkin liftannut. Toisin kuin tuolloin, en nyt saanut kyytiä pilkkopimeässä liftatessani. Tosin eipä autojakaan kahden aikoihin yöllä juuri mennyt ohi. Lopulta, noin tunnin odottelun jälkeen kyyti irtosi etelään matkalla olevalta rekalta. Neljänkymmenen kilometrin matka sujui nopeasti sitä sun tätä rekkakuskin kanssa rupatellessa. Ehdin juuri lämmittää varpaani. Raumalle saavuttuamme kävelin vielä kasitieltä kolmisen kilometriä tyttöystävän luo.
Kommentti: Liftaus on nopea tapa matkustaa
Liftauksesta ja etenkin sen vaikeudesta on kaikenlaisia käsityksiä. Minun mielipiteeni on, että liftaamisen vaikeudesta ei kannata muodostaa kovin kiinteää mielipidettä.
Joskus matka taittuu nopeasti, joskus ei. Matkan kestoa ei koskaan voi tietää etukäteen, ja ainoa pätevä laki on Murphyn lain sovellus: jos perille on kiire, matka kestää kauemmin kuin jos matkaan on varannut tarpeeksi aikaa.
Nyrkkisääntönä voi kuitenkin pitää, että muutaman sadan kilometrin matkoilla matka-ajan voi Suomessa laskea kaavalla "nopeusrajoitusten mukaan autolla ajaen + max 25% extraa". Tämä siis minulla. Tutuilla naisliftareilla matka taittuu keskimäärin 10-25% nopeammin.
Usein matka kuitenkin kestää vähemmän aikaa kuin perusbussilla matkustaminen. Etenkin, jos laskee bussin odotteluun kuluvan ajan. Eli ehkä mielipiteeni kuitenkin on, että liftaaminen on nopea tapa matkustaa.
Liftasin vuosien ajan Helsingistä Savonlinnaan säännöllisesti. Matka peukulla kesti vain kerran kauemmin kuin junalla. (Ja kerran jouduin luovuttamaan, kun matka tyssäsi syyssateen pimeyteen. Mukavuudenhaluisena koukkasin uuteen määränpäähän vaihtamaan kuivat vaatteet.)
Olin kerran työasioissa Rokualla ja koetin ehtiä Oulusta Tampereelle lähtevään Junaan. Ainoa bussivuoro olisi ollut perillä viisi minuuttia sen jälkeen, kun viimeinen järkevä junavuoro olisi lähtenyt. Vaikka matkaliput olisivat menneet työpaikan piikkiin, päätin liftata. Ja kas: Olin perillä Oulun asemalla hyvissä ajoin – ennätin jopa käydä syömässä ennen junan lähtöä.
Tarina: Hippi ja pappi
Liftatessa seura vaihtuu sutjakkaasti. Olin pari vuotta sitten lähdössä liftaamaan ja pyysin mukaani kaveria, joka ei koskaan aiemmin ollut liftannut. Varoitin, että vastaan saattaa tulla mitä vain: perättäisinä kuskeina voi hyvin olla hippi ja pappi.
Saimme Helsingistä ensimmäisen kyyden Volkswagenin pakettiautoon, jonka kuskina oli parikymppinen, pörrötukkainen poika. Hän lupasi heittää meidät Porvooseen. Kun kyselimme matkan tarkoitusta, poika kertoi olevansa hakemassa musiikkivehkeitään. Illalla olisi jazzkeikka Helsingissä. Harmittelimme, ettemme pääse mukaan. Hieno hippi.
Porvoosta saimme nopeasti jatkokyydin pieneen punaiseen henkilöautoon. Ystäväni istui takapenkille, minä hyppäsin pelkääjänpaikalle keski-ikäisen herrasmieskuskin viereen.
Liftatessa kehittyy tarkka kyky valita sopiva puheenaihe kuskin ulkomuodon perusteella. Ihmistuntemus paranee. Pienistä vihjeistä oppii päättelemään, millä lauseella saa rikottua jään. (Tämä on muuten yksi erittäin hyvä syy liftata.)
Kaverini oli kuristaa minut, kun aloitin keskustelun kysymällä, onko kuski tulossa häistä vai hautajaisista. "Ristijäisistä itse asiassa. Huomenna on häät, mutta hautajaisia ei näin kesäisi ole kovin usein. Vanhukset kuolevat pääasiassa keväisin ja syksyisin, silloin on sesonki." Juttu luisti, puhuimme niitä näitä. Kaveri oli takapenkillä hiirenhiljaa, suu hiema ammollaan.
Kun kyyti jätti meidät Elimäellä tien varteen ja kaarsi sivupoluille, selitin huomanneeni kuskin liperit. Kuskimme oli pappi työvuorossa.
Nauratti. Hatusta temmattu varoitus kyytien moninaisuudesta osoittautuikin tarkaksi ennustukseksi.
Tarina: Hiiriä ja ihmisiä
Kerran liftatessani Itävallassa Wienin ulkopuolella huoltoasemalla kohti Unkaria sain kyydin kahdelta hollantilaiselta. Jo nähdessäni pakettiauton hiljaa lähestyvän huoltoasemalta, tiesin, että ainakin tuo pysähtyy. Olin siitä aivan varma. Ehkä "pakettiautot pysähtyvät aina".
Sain kyydin kahdelta modernin ajan merirosvolta, suoraan Monkey Islandista. Fransua oli tumma ja kiharahiuksinen, kolmi-nelikymppinen, tukeva hollantilainen. Kiharat olivat takaa pienellä poninhännällä. Chris oli välinpitämättömän näköinen, 17-vuotias, puoliksi jenkki puoliksi hollantilainen, korvassaan kultainen suuri rengas.
Matkan jatkuessa Chris oli vähemmän ja vähemmän merirosvo. Malttamaton, pessimisti, levottoman nuoruuden elänyt miehenalku. Hän piti huumeista ja tytöistä. Huumeiden käytön hän kylläkin oli pilven polttelua lukuun ottamatta lopettanut. Hän oli mukava, seurallinen ja fiksu. Tosin vasta lapsi.
Mutta Fransua oli mielestäni koko ajan enemmän ja enemmän merirosvo. Hän nauroi raikuvasti monelle asialle. Hän sanoi matkan aikana varmasti sata kertaa "I don’t give a shit" ja nauroi päälle. Fransua piti ennen kaikkea naisista, joita hänellä oli Romaniassa kolme ja Hollannissa yksi.
Ja mitä heillä olikaan lastina: neljäsataa marsua, hiiriä ja venäläisiä hiiriä. Yhteensä eläimiä saattoi olla jopa tuhat.
Hiiret söivät tietenkin itsensä matkan aikana pienistä kuljetuslaatikoista läpi, kahdesta tai kolmesta laatikosta. Niitä piti pyydystää, ne söivät reiän Fransuan makuupussiin. Onneksi eivät minun. Kun pysähdyimme, Chris näytti taskulampulla valoa tavarasäiliön etupäästä ja hätisti hiiriä taaksepäin. Minä koppasin hiiret takaluukulta hanskat kädessä. Välillä vaihdettiin.
Hiirten takia meillä sitten kestikin tulleissa hyvin kauan. Unkarin tullissa odottelua oli neljä tuntia. Myös Romanian rajalla odottelimme, ehkä kuusi tuntia, ehkä seitsemän tai ylikin. Jatkoimme matkaa ennen kuin hiiriä rajalla tarkastamaan tullut eläinlääkäri tuli tarkastamaan hiiret.
Joitakin kyytejä en unohda.
Tarina: Urheiluautolla ilman korttia
Olin 1990-luvun loppupuolella liftaamassa silloisen tyttöystäväni kanssa Helsingistä Itä-Suomeen. Lapinjärven kohdalla kesäinen matkamme seisahtui. Ehkä ohikulkijat luulivat meidän olevan kunnottomia sivareita (liftasimme parin kilometrin päässä keskukselta), joita ei kyytiin sovi ottaa. Joka tapauksessa aurinkoisen kesäpäivän liikenneruuhka valui jonona ohitsemme.
Tunnin odottelun jälkeen kohdallemme pysähtyi 1960-luvun punainen Corvette, oikein namupalaksi laitettu. Moottoripyöräjengiläiseltä näyttänyt kuski oli menossa kanssamme samaan suuntaan, joten heitimme reput takapenkille ja arvoimme istumapaikat. Pääsin etupenkille, mistä jalkani minua kovasti kiittivät. Takapenkillä oli kovin ahdasta, näin jälkeenpäin minulle kerrottiin.
Matka taittui rauhalliseen tahtiin. Kuski kertoili elämästään: oli myynyt parikymppisenä omaisuutensa ja lähtenyt seikkailemaan, ryypännyt rahansa Australiassa, elättänyt itseään hedelmiä poimimalla ja liftannut outbackin perillä laskuvarjohyppykurssille. Tarinaa oli mukava kuunnella.
Matka taittui kummallisenkin rauhallisesti. Alla oli menevä peli, eikä mikään kuskin puheissa tukenut kuvaa liikenneturvallisuutta miettivästä köröttelijästä.
"Juu ei, olet ihan oikeassa", kuski vastasi ihmettelyyni. "En mä yleensä näin ajakaan. Nyt ei vaan kehtaa kauheasti revitellä, kun alkukesästä oli kortti kuivumassa. Poliisi oli tutkan kanssa passissa, kun otettiin moottoripyörillä kiihdytyskisaa."
Koetin repiä huumoria asiasta: "Jaa, sulla on tainut jäädä ajelut tänä kesänä tälläkin autolla vähiin. Milloin sait kortin takaisin?"
"Ensi viikolla pitäisi käydä nimismiehen luona."
Linkki: Kirjatkin liftaavat
Jokin aika sitten törmäsin työasioissa vallan mahtavaan verkkoyhteisöön, bookcrossingiin. Kyseessä on saitti, jonka perimmäinen tarkoitus on saada kirjat kulkemaan ilmaisina ja ilmaiseksi omia reittejään. Liftiharrastajana ja satunnaisena sunnuntailukijana ajatus tuntui minusta aivan uskomattoman hienolta.
Homma toimii näin: Rekisteröidyt saitille. Kaivat hyllystä kirjan, jota et enää lue. Ilmoitat, että haluat luopua kirjastasi. Saitti antaa kirjalle rekisteröintitunniksen, jonka liimaat kirjan kanteen. Jätät kirjan lähikuppilaan, ja joku löytää sen. Kirjan löytäjä käy kertomassa löydöstään saitilla, lukee kirjan ja laittaa sen eteenpäin. Pystyt seuraamaan kirjasi matkaa ympäri maailmaa.
Toisaalta voit myös kytätä, josko joku olisi luopumassa mieleisistäsi kirjoista ja pyytää heitä lähettämään ne suoraan sinulle. Tai voit yrittää napata kirjan, jonka joku on jättänyt kantakuppilaasi. Säännöt joustavat, aivan kuten liftaamisessakin.
Hurjimmat reissukirjat ovat kulkeneet yli 60 lukijan kautta, lukuisissa eri maissa.
Tutun kommentti: "Kuulostaa ihan hippien idealta."
BookCrossing - Home - FREE YOUR BOOKS!
Linkki: Liftaritapaaminen tulossa!
Liftarit tapaavat, mutta valitettavasti vain Amerikassa. Jenkkilän liftarit kokoontuvat eteläisen Kalifornian aavikolle vuodenvaihteen kieppeillä, kyseessä on neljäs kansallinen tapaaminen.
"And why? Because hitchhiking is more than just a mode- it's a movement...."
Katsotaan. Ehkä Suomessakin saadaan ensi kesänä jotain vastaavaa aikaan.
digihitch.com - Hitchhiker Gathering -creating a movable culture
Linkki: Kun liftaus oli vielä sallittua
Amerikkalainen digihitch-sivusto on todellakin oikea namupala liftaustarinoiden suhteen. Sivuston ulkoasu on mielestäni harmaudessaan hieman vastenmielinen, ehkäpä tekijät ovat hakeneet ilmettä katujen asfalttipinnoista. Visuaalisista puitteistaan huolimatta olen viihtynyt sivuston parissa pitkään.
Toistaiseksi herättävin sivustolta löytämistäni teksteistä on vanhan kanadalaisen professorin artikkeli, jossa hän miettii liftaamisen ja yhteiskunnan kurjaa nykytilaa. Julkisen liikenteen lakon aikana hän oli ottanut uudestaan käyttöön 60-lukulaiset tapansa ja alkanut liftata - töistä kotiin.
Mukavien kokemusten ja sujuvien kyytien lisäksi Charles Crawford oli saanut matkoillaan ajattelemisen aihetta: miksi keski-ikäiset pelkäävät nykyään niin paljon? Onko maailma nykyään vaarallisempi kuin 1960-luvulla, jolloin liftaaminen oli yleisesti hyväksyttä tapa matkustaa ja seikkailla? Vai johtuuko ihmisten pelko yhteiskunnassa vallitsemasta turvattomuuden tunteesta? Jos niin, kuka sitä lietsoo ja kenen edun mukaista se on?
Teksti kannattaa käydä lukemassa. Sivustolla kannattaa surffailla muutenkin, liftaustarinat ja vinkit ovat lähes yhtä avartavia kuin itse liftaaminenkin.
Charles Crawford: When Hitchhiking Was Acceptable
Kommentti: Talvella liftaaminen
Samuli Putro Turun ylioppilaslehden mukaan:
Turun ja pääkaupungissa olleen treenikämpän välillä alkoi ottaa päähän, vaikka matka maailman paras liftiväli olikin.
”Talvella liftaaminen tosin oli äärimmäisen vittumaista. Sitten oli liian turhauttavaa, jos treenit menivätkin pilalle, kun joku Helsingin päässä oli liian kännissä soittamaan.”
Olen samaa mieltä. Viime viikonloppuna oli tarkoitus lähteä Tampereelta Helsinkiin, liftaamalla. Perjantaina tuli ensilumi, lämpötila pysyi koko viikonlopun turvallisesti pakkasen puolella. Lisäksi tuuli.
Päätin jäädä kotiin. Lukioaikoina kävin silloisen tyttöystävän luona liftaten, säästä riippumatta (hurjimillaan pakkasta taisi olla lasissa lähes kaksikymmentä astetta). Vain nuori rakkaus riittää voittamaan tuollaisen kelin. Jään odottamaan kelien lauhtumista. Pilkkihaalareissa en liftaa.
Linkki: Ilmaisia majapaikkoja
Vilniuksen liftausklubin sivujen kautta löytyy mielenkiintoisia asioita - joskin kyllähän minä näistä tiesin jo muutenkin. Kunhan vain surffasin.
Hospitality Club on peukalokyytiläisten klubi, joka välittää ilmaisia majapaikkoja eri puolilta maailmaa. Kyllä, aivan oikein, ILMAISIA majapaikkoja.
Ihan anarkistista tuo touhu ei kuitenkaan ole. Jokaisen majapaikkaa kaipaavan on rekisteröidyttävä sivustolla kerhon jäseneksi ja vapaaehtoisvoimat tarkistavat uuden jäsenen taustat (aika löyhästi, mutta kuitenkin). Jäseneksi päästyään saa salasanan, jonka avulla voi etsiä sopivia ihmisiä majoittamaan.
Homma perustuu vieraanvaraisuuteen: jäsenet ottavat vieraakseen toisia jäseniä. Jäsenyys ei velvoita ottamaan vastaan ketään, eikä kenenkään ole pakko ottaa sinua vastaan. Asiasta sovitaan aina erikseen, mutta kerhon kautta on mahdollisuus saada yhteystietoja ja "liftata" toisten ihmisten kotiin nukkumaan.
Free Accommodation world wide through Hospitality Exchange - Hospitality Club
Linkki: Vilnan liftausklubi
Kävin pari vuotta sitten Vilnassa ja moikkasin paikallisia liftiklubilaisia. Sikäläinen liftausklubi on aloittanut paikallisen yliopiston matkailukerhon alajaostona ja paisunut siitä sitten omaksi jutukseen, joskin tapaamiset pidettiin yhä matkailukerhon kerhotiloissa.
Klubissa oli juuri tapahtunut sukupolvenvaihdos. Entinen, yli 200 000 (!) kilometriä liftannut puheenjohtaja Vladis oli antanut johtajuuden eteenpäin, 60 000 (!) kilometriä liftanneelle... öh, tässä vaiheessa nimimuistini tökkii... No, kuitenkin, hirvittäviä matkoja olivat nuo ihmiset peukulla kulkeneet. Vladis oli liftannut kaukoaasiassa - itse asiassa kaikilla mantereilla Antarktista lukuunottamatta - ja tämä uusi puheenjohtajatyttökin ympäri Eurooppaa, Pohjois-Afrikkaa ja Lähi-Itää.
Liftausklubilla oli tuona aikana ollut tarvettakin: Liettuassa oli surmattu joitakin peukalokyytiläisiä, ja liftausklubi sai sitten toimia pr-kanavana. Kesminaite (nyt muistin sitten sen uuden puheenjohtajan nimenkin) oli saanut antaa lausuntoja lehdille ja televisiolle ja vakuutella, että vaikkei nyt aivan riskitöntä niin ei se liftaaminen mitään järjettömän vaarallistakaan ole. Tyttö kun oli itse liftannut yksinään Vilnasta Syyriaan ja takaisin...Vilniaus autostopo klubas - Vilnius Hitch-hiking Club
Linkki: Meritelinks
Myös Meritelinks kirjoittaa liftaamisesta. Liftaussivulle on koottu hyvin joitakin perussääntöjä: liftauksesta ei ole tapana maksaa ja kyytiin tulija on se, joka vastaa keskustelusta - ei kyydin tarjoaja.
"Äärimmäisen halpa tapa liikkua, ei aina aavistusta missä viettää yö, tapa tutustua paikallisiin...monta tapaa nähdä maailmaa, liftaus varmasti yksi antoisimpia. Jos pakkaisit repun ja lähtisit Kulkemaan, auton lähestyessä nostat kättäsi ja nautit kyydistä kuin taksissa. Suomesta löytyy kaunista maaseutua ja rauhallisia pieniä metsäteitä, joissa myös autoja riittää. "
<<< - Merlintreks - >>>
Kutsu: Liftausklubi
Haaveiletko halvoista seikkailuista uusien ihmisten ja vieraiden maisemien keskellä? Vai oletko kukaties kummallisten kokemusten konkari? Olet siis ilmeisesti joskus liftannut tai haaveilet liftausmatkoista. Käytä muutama hetki tämän postin lukemiseen, meillä saattaa olla suunnitelmia juuri sinun varallesi.
Liftaaminen on - harmi kyllä - katoavaa kansanperinnettä. Yhteiskunnan vaurastuessa ja yhteisöllisyyden kadotessa yhä harvempi vaivautuu teiden varsille yrittämään ilmaista kyytiä kohti tuntematonta määränpäätä.
Tämä on mielestämme sääli, sillä peukalokyydillä matkustaminen on paljon muutakin kuin tapa päästä halvimmalla mahdollisella tavalla paikasta A paikkaan B. Se on ihmisten kohtaamista, seikkailemista, yhteisen maailman rakentamista. Ei ole toista yhtä mieltä avartavaa tapaa matkustaa.
Omilla matkoillamme olemme tavanneet mitä mielenkiintoisimpia ihmisiä ja joutuneet mitä ihmeellisimpiin tilanteisiin: Ensin kyydin tarjoaa soittokeikalle matkalla oleva hippi, sen jälkeen hautajaisista palaava pappi. Prahalainen liikemies kertoo kaupunkinsa historian ja tarjoaa lounaan vasta-avatussa amerikkalaisravintolassa Puolan ja Tsekin rajan tuntumassa.
Kuskien yksilölliset elämäntarinat ovat opettaneet ymmärtämään ja arvostamaan erilaisia ihmisiä. Ja siinä sivussa maailma on tullut tutuksi aivan toisella tavalla kuin lentokoneen ikkunasta katsellen.
Pohdiskeltuamme asiaa omilla tahoillamme vuosikaudet olemme vihdoin yhdistäneet voimamme ja käynnistelemme liftaustiedon ja -taidon kokoamista yhteen pakettiin.
Kaipaamme nyt juuri sinun ideoitasi ja kokemuksiasi. Onko sinulla vinkkejä hyvistä liftauspaikoista tai -tavoista? Onko sinulle kertynyt matkojesi varrelta hauskoja tarinoita? Mikä on kummallisin kyytisi? Tai pisin peukalokyydillä tekemäsi matka? Lähetä tarinasi ja vinkkisi osoitteeseen liftausklubi@hotmail.com, niin laitamme kokemuksesi talteen. Liitä mukaan yhteystietosi, niin ilmoitamme sinulle kaikista liftausklubiin liittyvistä tapahtumista.
Haemme myös lisää innokkaita liftausaktiiveja mukaan liftausklubin porukkaan - jos tunnet asian omaksesi, ota yhteyttä. Yhdessä on aina hauskempaa.
Tämä kutsun edelleenlähetys on sallittua, jopa suotavaa.
Linkki: Liftausvinkkejä suomeksi
Sampo Smolander on koonnut oikein oivan liftaussivuston. Kumarrus liftauskulttuurin kannattamisesta.
Smolanderin liftausvinkkejä
Linkki: Digitaalista liftaamista
Ensimmäiset asiat ensimmäiseksi: kannattaa tututstua amerikkalaisen Digihitch.com:in tarjontaan. Se on ihailtava liftaussaitti, jollainen olisi mukava saada myös Suomeen ja suomalaisille. Ehkä joskus?
